Kuukauden tekstiilit Laila Kindtin kokoelmista 

Kuukauden tekstiili


Syksyllä 2010 pidetyn luentosarjan Tekstiilikulttuuria kaiken aikaa yhteydessä Helsingin kaupungin suomenkielisen työväenopiston Opistotalolla saimme nauttia kolmesta eri tekstiilinäyttelystä, joiden esineet olivat esimerkkejä lehtori Laila Kindtin huikean laajasta yksityiskokoelmasta. Kokoelman esittely jatkui vielä tammikuussa 2011 Helsingin yliopiston tiloissa Siltavuorenpenkereellä olleella uudella näyttelyllä. Jotta mahdollisimman moni tekstiileistä kiinnostunut voisi tutustua edes muutamiin kokoelman esimerkkeihin, Laila Kindt on poiminut 12 tekstiiliä tai tekstiiliryhmää eli yhden joka kuukaudelle esiteltäväksi vuonna 2011 Tekstiilikulttuuriseuran sivuilla Kuukauden tekstiilinä. 

Kokoelmansa synnystä Laila Kindt kertoo näin: ”Olen koonnut esineet turistimatkoilla lähinnä 1960-, 1970-, 1980- ja 1990-luvuilla. Vaikka olin etukäteen yrittänyt tutustua maan tekstiiliperinteeseen, oli pakko tyytyä rajattuun tarjontaan. Lisäksi perilläoloaika ja opettajan matkabudjetti asettivat omat rajoituksensa. Kokoelma on syntynyt rakkaudesta tekstiileihin sekä kiinnostuksesta niiden valmistustapoihin, käyttöön ja merkitykseen asinaomaiselle yhteisölle.

Jos pääsin kohdemaahan toistamiseen useamman vuoden kuluttua, oli pakko todeta taidon hiipuneen ja käytettyjen materiaalien tason heikenneen. Yritin ”ehtiä ennen” ja siksi ostaa jotakin, jota vielä oli saatavilla. 

Olen valokuvannut tekstiilejäni heinäkuusta 2010 alkaen. Kuvien ja lyhyiden tekstien avulla haluan laajentaa kokoelmani esittelyä, ennen kuin osa tekstiileistä siirtyy Suomen kansallismuseon ja Kulttuurien museon kokoelmiin.

Toistaiseksi kuvat ja niihin liittyvät tekstit ovat omaisuuttani ja copyrigt-säädösten suojaamia.”

 

Valitsemalla kuvan se aukeaa suurempana uuteen ikkunaan.

 

Tammikuu: Kashmir

Sana tuo ensimmäisenä mieleen ruskeasävyisen villashaalin, joka teollisuustuotteena levisi brittiläisenä Paisley-shaalina yli Euroopan 1810-luvulla. Se esikuvana oli samantyylinen kymmenistä jopa sadasta yhteenommellusta kudotusta osasesta koottu Intian Kashmirvaltiossa valmistettu shaali. Tämän shaalin reunoissa saattoi olla kirjontaa.

Shaalien valmistus kudotuista palasista loppui jo 1870-luvulla. Nopeampitekoinen shaalien kuviointi kirjoen säilyi sen sijaan elinvoimaisena. Kuvan kashmirkirjontainen shaali on ostettu Intian Varanesissa vuonna 1996.

kashmir

Helmikuu: Dhaka, Nepal

Itä-Nepalin eristyneissä vuoristokylissä elää limbu- ja rai-heimojen keskuudessa uskomaton kirjontataide. Alun perin dhakakankaita on kudottu miesten topi-hattuja varten. Kankaan (18 cm x 70 cm) kutominen saattoi vaatia kolme päivää. Leveämmät kankaat on tarkoitettu huiveiksi tai puseroiksi. Koshi Hill Rural Development Scheme on auttanut taidon säilyttämisessä ja kehittämisessä. Värien käyttö on lisääntynyt ja kuviot monipuolistuneet. 

Kuviokude asetetaan mallin mukaisesti ohuiden kuteiden väliin tai kuvio ja pohja sitoutuvat toisiinsa kuvioiden rajakohdissa. Kuviokudepuolia voi loimen päällä olla jopa 12, jolloin syntyy tosi värikäs dhaka.

Kuvioille on tyypillistä diagonaalisuus ja kuvioilla on nimet, esim. temppelin katto tai kyyhkysen pyrstö. Ei ole ihme, että vuonna 1983 British Museumissa toteutettu dhakanäyttely sai nimekseen Himalajan sateenkaari.

dhaka

Maaliskuu: Pohjois-Thaimaan kaitalekirjonta

Kultaisen kolmion alueella Pohjois-Thaimaassa elää vuoristoheimoja, jotka vielä käyttävät kotitekoisia usein indigovärjättyjä vaatteita. Joillekin heimoille tunnusomaista kaitalekirjontaa saattoi ostaa paitsi kiertomatkalla kylistä myös Chiang Mai’n kaupoista (kuvan mekko).
Valintatalo toi Suomeen 1950- ja 1960-luvulla myyntiin uskomattoman kauniisti tehtyjä kaitalekirjottuja töitä (kuva oikealla). Samoihin aikoihin Stockmann toi Suomeen mm. Intiasta erän vanhoja tekstiilejä ja Bitco tuotti Indonesiasta indigovärjättyjä batiikkeja.
kaitalekirjonta

 

 

kaitalekirjonta

 

 

 

 

 

 

Huhtikuu: Pulchari

Pulcharikirjonta peittää laakapistomaisin pistoin pohjakankaan pinnan. Työ ommellaan nurjalta puolelta ja vain kääntökohdat jäävät sinne näkyviin. Kirjontatavasta käytetään myös nimeä Bagh. Kuviot ovat yleensä geometrisia, kukkakuvioitakin on.

Kookas (140 cm x 230 cm tai 125 cm x 250 cm) kirjottu peite/verho on myötäjäisvaate, jota isoäiti ja muut lähisukulaiset valmistavat useiden vuosien aikana tulevan morsiamen häitä varten. Tämä tekstiili on arvotavara, joka välittää omaisten rakkautta tulevalle perheelle.

Kirjotut oviverhot (toran) ja usein jumalien kuvin koristetut seinävaatteet kuuluvat niin ikään hääkoristeluun. 

Toisen pulcharikirjontani olen ostanut Stockmannin ulkomaisten vanhojen tekstiilien myynnistä n. 1960 ja toisen kuvan pulcharin Delhistä 1981. Stockmannilta ostamani tekstiilin valmistusajankohdaksi arvioitiin 1800-1900 luvun vaihdetta.

 

                     Seinävaate                                         Pulchari

pulkari


pulkari

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Toukokuu: Japanin obi ja kimono

Traditionaalinen pukeutuminen on Japanissa tarkkaan säädelty. Kimonokangas on n. 30 cm leveä. Takaosa muodostuu kahdesta, etukappale 1½ kankaan leveydestä. Kimono on pitkä, lähes parimetrinen. Hihojen pituus vaihtelee. Nuoren tytön hihat ovat pitkät jopa metrin mittaiset.

Mänty, kurki ja krysanteemi ovat tyypillisiä hääkimonoiden koristeaiheita. Kimonon liikapituus kootaan obin avulla vyötärölle. Obi on n. 30 cm levyinen jopa neljämetrinen vyö, jonka valmistustapa ja kuviointi säätelevät sen käyttöä. Hääobi on esim. kurkikuvioin (uskollisuuden symboli) koristettu.

Tässä kuvattu shiborikuvioinen obi on arkisempi. Brogadikankainen obi voisi sopia esim. teeseremoniaan.

Vuosisataisen käsityötaidon säilyttäminen on Japanissa kunnia-asia. Traditionaalisten työtapojen mestareita arvostetaan ja heidän tuotteensa ovat kalliita ostaa. Onnistuin olemaan Japanin matkallani Tokiossa päivänä, jolloin Takashimayon tavaratalossa oli lainatekstiilien poistomyynti. Tähän perustui mahdollisuuteni ostaa kokoelmaani japanitekstiilit. 

 

        Kurkikuvioinen obi                           Brokadikankainen obi

haaobi

haaobi


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Shibori

 

pulkari

 

 

Kesäkuu: Ikat

Ikat on Kaakkois-Aasiassa laajalti käytetty kuviontitapa ja se on ollut yleinen jo vuosisatojen ajan. Loimi-ikatissa sidotaan pingoitettuihin loimilankoihin väriä estävä materiaali haluttujen kuvioiden mukaisesti 3-8 loimilankaa kerrallaan. Loimi värjätään ja kutominen voi alkaa.

Kudeikatissa kudelangat kierretään tulevan kankaan levyiselle kehykselle ja kuvioalueet sidotaan väriä läpäisemättömiksi. Harvinaisin ikat-tekniikka on kaksoisikat (loimi- ja kudelankojen värinesto). Toteuttamisen vaikeuden tähden sen käyttö on rajoittunut seremoniallisten tekstiilien valmistukseen.

Ihmis- ja eläinaiheet ovat rikkaasti kuvioiduille Indonesian ikateille tyypillisiä. Niillä on uskonnollinen tai maaginen sanoma. Kuviot saattavat olla rohkeuden tai hedelmällisyyden symboleja. Henkien ja esi-isien voiman perinne elää erilaisena eri saarilla.

Intian kuuluisin kaksoisikat on peräisin Guajaratista. Orissa ja Andra Pradesh ovat myös tunnettuja ikatalueita. 

Taidon säilymistä selittää tapa säilyttää pala esi-isien kutomaa ikatkangasta. Vanhuksen kuollessa liitetään pala hänen kutomaansa kangasta tähän kokoelmaan. 


              Loimi-ikat                                   Kude-ikat

ikat

ikat


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Indonesia

ikat

 

 

 

 

Heinäkuu: Batiikki eli kuvanesto vahalla Jaavalla

Batiikin kukoistukseen Jaavalla ovat erityisesti vaikuttaneet Surakartan ja Jogjakartan ruhtinashovit, joilla oli etuoikeus tiettyjen batiikkikuvioiden käyttöön. Värit ja kuviot monipuolistuivat batiikin valmistuksen laajentuessa Jaavan pohjoisosiin ja saaren länsirannikolle. Käsityö eli canting (kynämäinen vahasäilö) saattoi vaihtua esim. kuparilaattojen käyttöön (cap) batiikin valmistuksessa.

Traditionaalisessa batiikin teossa vahan raaputtamista ja värjäämistä vaihdellaan, kunnes viimeinen vahakerros keitetään pois.

Jaavan tunnusomaisin vaate on sarong, joka on suorakulmio kooltaan ehkä runsas 1 m x 2 m. Käsintehty batiikkisarong kulkee nimellä tulis. Sen valmistus on naisten työtä, aikaa vievää ja vaativaa.

 

 

jaava

jaava

 

jaava

 

 

Elokuu: Indigo

Indigoväriä saadaan noin 50:stä eri kasvista, joista tunnetuin on ehkä Indigofera tinctoria. Indigovärjäystä on tehty Intiassa, Indonesiassa, Japanissa, Afrikassa, Keski- ja Väli-Amerikassa.
Väri muodostuu eräänlaisen käymisprosessin tuloksena. Lisäaineena on eri puolilla maailmaa käytetty esim. tuhkaa tai virtsaa. Väriliuos on vihreä, mutta kun kangas nostetaan siitä ylös, väri hapettuu siniseksi.
Indigoa käyttivät myös Unkarin perinteiset sinipainokuvioijat, kunnes se 1900-luvun puolivälissä korvattiin kemiallisella kuumavärillä, joka on aitoa indigoa vaaleampi. Kuvioiden kohdalla vaalea pohjakangas jää näkyviin.
Kuvan sinipainotyö on ostettu värjärimestari Miklos Kovácsin työpajasta Tiszakécskestä Unkarista.Indigoväriä saadaan noin 50:stä eri kasvista, joista tunnetuin on ehkä Indigofera tinctoria. Indigovärjäystä on tehty Intiassa, Indonesiassa, Japanissa, Afrikassa, Keski- ja Väli-Amerikassa.Väri muodostuu eräänlaisen käymisprosessin tuloksena. Lisäaineena on eri puolilla maailmaa käytetty esim. tuhkaa tai virtsaa. Väriliuos on vihreä, mutta kun kangas nostetaan siitä ylös, väri hapettuu siniseksi.

Indigoa käyttivät myös Unkarin perinteiset sinipainokuvioijat, kunnes se 1900-luvun puolivälissä korvattiin kemiallisella kuumavärillä, joka on aitoa indigoa vaaleampi. Kuvioiden kohdalla vaalea pohjakangas jää näkyviin.

Kuvan sinipainotyö on ostettu värjärimestari Miklos Kovácsin työpajasta Tiszakécskestä Unkarista.

 

jaava

jaava

Indigoväriä saadaan noin 50:stä eri kasvista, joista tunnetuin on ehkä Indigofera tinctoria. Indigovärjäystä on tehty Intiassa, Indonesiassa, Japanissa, Afrikassa, Keski- ja Väli-Amerikassa.
Väri muodostuu eräänlaisen käymisprosessin tuloksena. Lisäaineena on eri puolilla maailmaa käytetty esim. tuhkaa tai virtsaa. Väriliuos on vihreä, mutta kun kangas nostetaan siitä ylös, väri hapettuu siniseksi.
Indigoa käyttivät myös Unkarin perinteiset sinipainokuvioijat, kunnes se 1900-luvun puolivälissä korvattiin kemiallisella kuumavärillä, joka on aitoa indigoa vaaleampi. Kuvioiden kohdalla vaalea pohjakangas jää näkyviin.
Kuvan sinipainotyö on ostettu värjärimestari Miklos Kovácsin työpajasta Tiszakécskestä Unkarista.

Syyskuu: Huipil naisten pusero, Guatemala

Kansanpukujen perinne elää vielä voimakkaana Guatemalassa. Valtaosa tekstiileistä kudotaan edelleen selkävyökangaspuilla. Lisäkude, jota kierretään eri tavoin loimilankojen ympärille, antaa mahdollisuuden kutojan luovuudelle muodostaa haluamiaan kuvioita. Lisäkude saattaa olla näkyvissä vain työn oikealla puolella (single faced brocading, avoimeen viriöön) tai siirtyy kuviosta toiseen nurjalla (two faced). Double faced kuviointi on samanlainen työn oikealla ja nurjalla puolella. 

 

                     Single faced brocading                                         Selkävyökangaspuut

huipil


huipil

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lokakuu: Navajokudonta

Indigoväriä saadaan noin 50:stä eri kasvista, joista tunnetuin on ehkä Indigofera tinctoria. Indigovärjäystä on tehty Intiassa, Indonesiassa, Japanissa, Afrikassa, Keski- ja Väli-Amerikassa.
Väri muodostuu eräänlaisen käymisprosessin tuloksena. Lisäaineena on eri puolilla maailmaa käytetty esim. tuhkaa tai virtsaa. Väriliuos on vihreä, mutta kun kangas nostetaan siitä ylös, väri hapettuu siniseksi.
Indigoa käyttivät myös Unkarin perinteiset sinipainokuvioijat, kunnes se 1900-luvun puolivälissä korvattiin kemiallisella kuumavärillä, joka on aitoa indigoa vaaleampi. Kuvioiden kohdalla vaalea pohjakangas jää näkyviin.
Kuvan sinipainotyö on ostettu värjärimestari Miklos Kovácsin työpajasta Tiszakécskestä UnkaristNavajoalue on Arizonan ja New Meksikon rajamailla Yhdysvalloissa. Espanjalaiset toivat lampaan maahan jo 1600-luvulla. Kehräys- ja kudontataito ovat eläneet siitä pitäen. Tuotteiden laatu heikkeni menekin kasvaessa rautatien rakentamisen myötä noin 1900

Navajot kutovat suorakulmaisella pystykehyksellä alhaalta ylöspäin. Loimen luomistapa on poikkeuksellinen ja työn kaikille neljälle sivulle muodostuu hulpio.

Kuviot ovat geometrisia tai taustalla saattavat olla vanhat seremonialliset Yei-hahmot (hiekkapiirrokset).

Kuviot sitoutuvat kiinteästi toisiinsa toisin kuin esim. Jugoslavian tai Balkanin kelim-kudonnaisissa, joissa kuvioiden välissä on reikiä tai rakoja. Kuvan tekstiili on ostettu Grand Canyonilta 1962.. 

navajo

Marraskuu: Ghanan kente

Indigoväriä saadaan noin 50:stä eri kasvista, joista tunnetuin on ehkä Indigofera tinctoria. Indigovärjäystä on tehty Intiassa, Indonesiassa, Japanissa, Afrikassa, Keski- ja Väli-Amerikassa.
Väri muodostuu eräänlaisen käymisprosessin tuloksena. Lisäaineena on eri puolilla maailmaa käytetty esim. tuhkaa tai virtsaa. Väriliuos on vihreä, mutta kun kangas nostetaan siitä ylös, väri hapettuu siniseksi.
Indigoa käyttivät myös Unkarin perinteiset sinipainokuvioijat, kunnes se 1900-luvun puolivälissä korvattiin kemiallisella kuumavärillä, joka on aitoa indigoa vaaleampi. Kuvioiden kohdalla vaalea pohjakangas jää näkyviin.
Kuvan sinipainotyö on ostettu värjärimestari Miklos Kovácsin työpajasta Tiszakécskestä UnkaristNavajoalue on Arizonan ja New Meksikon rajamailla Yhdysvalloissa. Espanjalaiset toivat lampaan maahan jo 1600-luvulla. Kehräys- ja kudontataito ovat eläneet siitä pitäen. Tuotteiden laatu heikkeni menekin kasvaessa rautatien rakentamisen myötä noin 1900

Ashantiheimon kutoma ehkä paristakymmenestä kapeasta kaitaleesta koostuva kente (ison huovan kokoinen) on Ghanan kansallisvaate ja eräänlaisen afrikkalaisen vapauden symboli.

Maan ensimmäinen presedentti Kwame Nkrumah suosi ja suositti sen käyttöä.

Sain kuvan kenten kaitaleen ASLA-stipendivuoden asuinkumppaniltani käsityön tarkastaja Sophia Wilsonilta, joka käytti kenteä edustusasunaan Yhdysvalloissa 1962-1963.

 

                    

kente

Joulukuu: Turkin sukka

Indigoväriä saadaan noin 50:stä eri kasvista, joista tunnetuin on ehkä Indigofera tinctoria. Indigovärjäystä on tehty Intiassa, Indonesiassa, Japanissa, Afrikassa, Keski- ja Väli-Amerikassa.
Väri muodostuu eräänlaisen käymisprosessin tuloksena. Lisäaineena on eri puolilla maailmaa käytetty esim. tuhkaa tai virtsaa. Väriliuos on vihreä, mutta kun kangas nostetaan siitä ylös, väri hapettuu siniseksi.
Indigoa käyttivät myös Unkarin perinteiset sinipainokuvioijat, kunnes se 1900-luvun puolivälissä korvattiin kemiallisella kuumavärillä, joka on aitoa indigoa vaaleampi. Kuvioiden kohdalla vaalea pohjakangas jää näkyviin.
Kuvan sinipainotyö on ostettu värjärimestari Miklos Kovácsin työpajasta Tiszakécskestä UnkaristNavajoalue on Arizonan ja New Meksikon rajamailla Yhdysvalloissa. Espanjalaiset toivat lampaan maahan jo 1600-luvulla. Kehräys- ja kudontataito ovat eläneet siitä pitäen. Tuotteiden laatu heikkeni menekin kasvaessa rautatien rakentamisen myötä noin 1900

Turkkilaisen sukan kutominen etenee varpaista kohti varren suuta. Työ aloitetaan luomalla 12-16 silmukkaa. Työ etenee neljällä puikolla suljettuna neuleena. Haluttu sukan leveys saadaan lisäyksin sukan sivuilla jo n. 4-5 cm:n matkalla. Tehdään neljä lisäystä joka kerroksella.

Kantapää voidaan kutoa meikäläiseen tyyliin (kantalappu ja kavennukset sen keskelle). Turkkilaisessa sukassa kavennusosa nousee kantapohjan sijasta kannan alta vartta kohti ylöspäin. 

Toinen tapa tehdä kantapää on neuloa kaventaen sivuilla siten, että kantakolmioiden reunoille muodostuu leveä nauhakavennus. Kantapään valmistamista varten käytetyt silmukat (kaksi puikollista) nostetaan puikoille ja varren neulominen voi jatkua.

Toinen turkkilainen erikoisuus on reunaan tuleva virkattu tai ommeltu pitsi.

 

                    

turkinsukka