Suomalainen värjäysperinne

Tekstiiliarkeologi, FM, Krista Vajanto

Vanhin väri, jonka käytöstä on arkeologisia todisteita Suomessa, on rautaoksidi eli punamulta. Tämä on pigmenttiväri, jota löytyy kivikautisista kalliomaalauksista, kampakeraamisten ruukkujen pinnoilta ja kivikautisista haudoista. Punamulta ei tartu tekstiilikuituihin, mutta sillä on voitu kuvioida vaatteita vaikkapa maalaamalla. Paljon myöhäisemmältä ajalta, rautakaudelta, on peräisin eräs tekstiili, joka saattaa olla punamullalla käsitellyn villapurjeen osa.

Pronssikaudelta Suomessa ei ole tekstiililöytöjä. Tuolloin vallitsevana hautaustapana oli polttohautaus, joka tuhosi tekstiilit ja samalla mahdolliset väriaineet.

Rautakautinen tekstiiliaineisto on säilynyt, sillä tuolloin vainajia alettiin haudata polttamatta. Tekstiilejä on siltikin säilynyt vain poikkeustapauksissa, sillä orgaaninen aines hajoaa maaperässä nopeasti. Mikäli haudoissa on ollut pronssiesineitä, näistä irronneet kuparisuolat ovat estäneet maaperän mikrobitoimintaa ja mahdollistaneet tekstiilien ja samalla värien säilymisen.

Väriaineanalyysien perusteella on saatu selville, että rautakauden Suomessa käytettiin paikallisia matarakasveja punaisiin väreihin, indigopigmenttiä sinisiin ja lisäksi tanniineja. Indigopigmentti saatiin morsingosta, jonka siemeniä on löytynyt rautakauden kohteilta. Tanniineilla voitiin värjätä oransseja ja punaisia värejä, mutta tarkkaa värin lähdettä ei ole onnistuttu vielä tunnistamaan. Keltaisten värien osuus rautakauden tekstiileissä on vielä osoittamatta, sillä nämä väriyhdisteet katoavat tekstiileistä nopeasti maaperässä ollessaan.

Keskiajan värjäysperinne jatkoi mitä todennäköisimmin rautakauden tapaa, eli silloin hyödynnettiin paikallisia värikasveja. Vain tärkeimpiin kaupunkeihin tuotiin ulkomaisia tuontivärejä, kuten aitoa indigopigmenttiä ja krappia. Suomessa ei koskaan muodostunut kunnollista värjärikiltajärjestelmää, mahdollisesti harvan asutuksen vuoksi.

vajannon_kuva.jpg

Sinisiä idänsinililjan kukkia (Scilla sibirica) ja aluna-viinikivi-esipuretettua lankaa. Tuoreet kukat ja langat keitetään yhdessä, ja langat jäähdytetään kukkamassan kanssa.

Ruotsin kruunu sääteli 1600- ja 1700-luvuilla ihmisten kulutusta ja kannusti kohtuullisuuteen. Ulkomaisten värien ja kalliiden kankaiden tuontia rajoitettiin. Aivan tuntemattomia nämä kielletyt tuotteet eivät olleet, sillä purjelaivoja arvokkaine lasteineen haaksirikkoutui silloin tällöin Suomen vesille. Kun kalliita arvotavaroita kuljettanut Vrouw Maria haaksirikkoutui syyskuussa 1771 Saaristomerelle, oli pelastettujen tavaroiden joukossa indigoa, korkeatasoisia värillisiä verkakankaita ja hienoja kuvioituja itäintialaisia puuvillakankaita. Valtaosa n. 10 000 kilon väriainelastista on kuitenkin edelleen merenpohjassa.

Suomalainen suullinen, värjäystä koskeva kansanperinne on peräisin 1800/1900-lukujen taitteesta, osa on nuorempaakin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoissa on talletettuna kansan suusta kuultua tietoa eri värikasveista, puretusaineista ja jopa puretusaineista. Ongelmana on kuitenkin se, että itse kysymykset ovat usein hukassa, tai vastaajat eivät olleet itse koskaan värjänneet – kertoneet vain omia muistojaan. Tästä syystä värjäysperinnettä on hyvin hankala tutkia.

Erityistä suomalaiselle värjäysperinteelle on tuoreiden kasvien käyttö. Keski-Euroopassa värjätään nykyisin usein kuivatuilla kauppakasveilla tai uutteilla. Suomessa värikasveja voi kerätä myös talvella pakkasen keskeltä, mikä mahdollistaa moninaisen värirunsauden. Lisäksi ulkomailla on tuntematonta meikäläisessä kansanperinteessä mainittu tapa värjätä sinisillä ja violeteilla kukilla. Tämä sinisistä kukista saatava sinisen-turkoosiin menevä väri on mainittu Elias Lönnrotin Flora Fennicassa, ja sitä kuvataan ”jäänkarvaiseksi”.

vajannon_kuva_2.jpg

Idänsinililjalla, lupiininkukilla, tarhakäenkaalilla ja keto-orvokin kukilla värjättyjä “jäänkarvaisia” lankoja. Taustana kivenkarvejäkälällä värjätty matkahuopa.

Tulkintani mukaan kumpikin mainittu väri, sininen ja punainen, tarvitsevat puretuksen keltaheinillä eli liekokasvilla. Lieko rikastaa alumiinia, eli siitä saa luonnon alunaa. Tästä syystä runo ei viittaa sinistä antavaan morsinkoon, sillä morsinkovärjäys ei onnistu alunapuretuksella. Jos purettaa langat liekojen avulla, voi värjätä punaista mataroiden juurilla tai sinistä tuoreilla sinisillä kukilla.

Suomalainen värjäysperinne on omanlaistaan Pohjolassa vallinneen ikiaikaisen jokamiehenoikeuden ansiosta. Ympäristötietoinen värjäri kerää edelleenkin vain uusiutuvia kasveja, ei vahingoita puita eikä käytä talonpoikaiskulttuurille tärkeitä luonnonantimia turhaan. Kansanperinteessä puolukkaa ei laitettu väripataan, sillä siitä saatiin syötäviä marjoja – sen sijaan väripataan päätyi sianpuolukka.

Jokamiehenoikeus ei salli jäkälien keruuta ilman maanomistajan lupaa. Nykyisin tämä tulkitaan johtuvan siitä, että jäkälät kasvavat hitaasti ja niitä on siksi suojeltava. Mutta 1700/1800-luvuilla tietyt jäkälä olivat tärkeää kauppatavaraa. Jäkälien keruu ilman lupaa olisi ollut varkautta. Tiedetään, että Ruotsi-Suomesta vietiin kuhmujäkäliä ulkomaille kauppatavaraksi. Näistä värjättiin ammoniakkivärjäyksellä purppuran värisiä lankoja.