Kuukauden tekstiileinä Ritva Koskennurmi-Sivonen esittelee suomalaisten muotisalonkien pukuja 1960-luvulta
Huhtikuu: Kirjottu iltapuku 1960-luvulta – Salon Kaarlo Forsman
Puvun suunnitteli muotitaiteilija Kaarlo Forsman, ja se valmistettiin Salon Kaarlo Forsmanissa 1960-luvulla. Puku on siinä mielessä tyypillinen Forsmanin puku, että juuri tämä salonki oli kuuluisa upeista kirjonnoistaan, joita myös tavalliset lukijat saivat joskus ihailla Eeva-lehden muotijuttujen kuva-aukeamilla. Vaikka Eeva julkaisi monien muidenkin muotisalonkien luomuksia sivuillaan, Forsman tuntui olleen sen ehdoton suosikkisuunnittelija.
Puvun kirjonta on sen huomiota herättävin piirre. Haalean beige tasainen kangas muodostaa neutraalin taustan loistavalle kirjonnalla, jota on edessä olalta helmaan ja takanakin boleromaisessa yläosassa.
Kirjonta muodostuu edessä kuudesta ja takana yhdestä samaa aihetta muuntelevasta kuviosta. Se on etäisesti kasviaiheinen pienine lehdyköineen ja kapeaa lehteä tai huojuvaa heinää muistuttavine viivoineen, mutta se on pitkälle tyylitelty melko abstraktiksi ornamentiksi.
Kirjonta muodostuu erilaisista lasihelmistä ja jalokivimäisistä strasseista. Helmet on kiinnitetty osin yksitellen kankaan pintaan, mutta kuviossa on myös kolmiulotteisia osia lehtikuvioiden ympärillä olevissa kehissä sekä pitkien kaartuvien viivojen paksuissa osissa. Niissä helmet on pujotettu ensin lankaan ja sitten kiinnitetty kuviopinnan reunoihin täytteen yli.
Forsman suunnitteli itse kirjonnan päälinjat, ja jotkut ompelijoista olivat erikoistuneet toteuttamaan niitä. Ompelijalla itsellään täytyi olla kirjonnan teknisen toteuttamisen taidon lisäksi sommittelun tajua. Hän teki kokeilun, jonka Forsman hyväksyi ennen kokonaisuuden toteuttamista pukuun. Kerttu Reinikainen toimi kirjojana 1950–60-luvuilla, ja tämäkin puku saattaa olla hänen kirjomansa, mutta kirjojasta ei ole varmaa tietoa.[1]
Puvun rakenne vaikuttaa ensi silmäyksellä yksinkertaiselta, mutta kuten usein muulloinkin yksinkertaisuuteen on kätketty kiinnostavia ja oivaltavia yksityiskohtia.
Puvun suoralta vaikuttavassa alaosassa on vain yksi sauma takana. Puku levenee kuitenkin hiukan alaspäin, ja helmassa takana on pienet kiilakappaleet takasauman molemmin puolin, sillä kankaan leveys ei ole riittänyt helman leveyteen.
Puku puetaan ja riisutaan keskellä takana olevien kolmen vetoketjun avulla. Ne on kiinnitetty käsin jälkipistoilla, kuten hienoissa puvuissa oli tapana tehdä.
Yksi vetoketju on vuorissa, joka ulottuu olkapäiltä helmaan saakka. Toinen vetoketju on pukukankaan halkiossa, ja sen yläpää menee piiloon bolero-osan alle. Kolmas vetoketju on bolerossa. Koska se on lyhyt ja sen alareuna on irrallaan puvun alaosasta, vetoketjun pituus ja puettavuus muodostaisivat eräänlaisen ongelman, elleivät ateljeeompelijat niin Ranskassa kuin Suomessakin olisi oivaltaneet, miten lyhyeen reunaan saadaan pitkä vetoketju. Joku saattaisi ratkaista tällaisen kohdan avovetoketjun avulla, mutta 1960-luvulla, kuten useimmiten edelleenkin, niiden metallinen alapää ja liukulukko olivat raskaita ja aivan liian kömpelöitä iltapukuihin. Myös värivalikoima oli paljon suppeampi kuin kevyiden mutta toisesta päästä umpinaisten ketjujen.
Boleron selkään on kiinnitetty niin pitkä vetoketju, että se aukeaa jopa pidemmälle alas kuin puvun alaosan vetoketjut. Kun puku on päällä ja vetoketju kiinni, irrallisena roikkuva osa käännetään ylös puvun nurjalle puolelle, minne se kiinnitetään kahdella pienellä painonapilla. Alareuna on kevyt, ja vetoketjun taittuminen on huomaamaton. Pukeminen vaatii kylläkin avustajan, sillä notkeimmatkaan kädet eivät voi itse kiinnittää vetoketjun päätä ylös boleron alle vasten selkää.
Puvun käyttäjä oli rouva Annikki Hannus, juristi ja virkanainen. Hän oli Forsmanin pitkäaikainen asiakas, joka kutsuttiin aina muotinäytöksiin. Koska hän oli erittäin sirorakenteinen kuten mannekiinit, hän onnistui joskus ostamaan puvun suoraan näytöksestä. Näytöspukuihin tehtiin upeimmat kirjonnat, sillä niiden oli tarkoitus esittää salongin loisteliaimpia puolia. Pukua kuitenkin jouduttiin lyhentämään asiakkaalle. Mannekiinit eivät olleet 1960-luvulla yhtä pitkiä kuin 2000-luvulla mutta kuitenkin usein pidempiä kuin asiakkaat. Alas saakka kirjotun puvun kohdalla helmasta lyhentäminen ei tullut kysymykseen, sillä tämän tyyppinen kirjontakuvio olisi katkennut ikävällä tavalla. Ratkaisuksi tuli helmaosan nostaminen. Sen ylin kirjontakuvio ei näy kokonaan, mutta se ei myöskään mene rikki. Kirjonta näyttää vain jatkuvan boleron alle. Tässä kohdassa käsivarsikin on tullut apuun ja hämännyt tuon kohdan näkyvyyttä toisin kuin helmassa, jossa kirjonta näkyy kokonaan.
[1] Satu Lahti on kuvannut Forsmanin pukuja ja kirjoittanut niistä tarkasti tutkimuksessaan Ateljeevaatteen valmistuksen työtavat Salon Kaarlo Forsmanin tuotannossa.
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/20091
Kuvat: Ritva Koskennurmi-Sivonen
Kuukauden tekstiilien kuvat ja niihin liittyvät tekstit ovat copyright-säädösten suojaamia. Valitsemalla kuvan se aukeaa suurempana uuteen ikkunaan. Uudessa ikkunassakin kuvaa saattaa saada vielä suuremmaksi. Takaisin tekstiin pääset selaamalla sivun taaksepäin.
Tutustu myös kuukauden tekstiilien arkistoon
2014 Ritva Koskennurmi-Sivonen
Verkkotoimittaja 2014: Jarno Kuusinen