SYYSKUU: Vaaleanvihreä paita Oblivia-ryhmän esityksessä Nature Theatre of Oblivia (2017)
Kuva 1. Oblivia-ryhmän esitys Nature Theatre of Oblivia tuo katsojille palan suomalaista metsää. Vasemmalta oikealle Alice Ferl, Timo Fredriksson, Annika Tudeer ja Anna-Maija Terävä. Edessä oikealla vaaleanvihreä paita juuri sellaisena
kuin sen teokseen alun perin suunnittelin. Kuva Oblivia/Saara Autere.


Toimin pukusuunnittelijana pääasiassa tanssi- ja esitystaiteen teoksissa. Oblivia-ryhmän kanssa olen työskennellyt vuodesta 2015. Ajattelen työssäni ryhmää ja jokaista esiintyjää: pyrin suunnittelullani vastaamaan ryhmän ominaislaatuun sekä edesauttamaan esiintyjän hyvinvointia puvun kautta käytettävissä olevin keinoin. Pukujen elämää lähestyn rakentuvan teoksen osana, joka syntyy ennen kaikkea avoimuudesta ja vastavuoroisuudesta. Konseptitasolla hahmotan pukuja erityisesti kokoelmana laatuja: tuntuja ja rouheuksia, sävyjä, väljyyksiä, painoja ja keveyksiä, hengittävyyttä. Tässä kirjoituksessani pohdin laatuja Oblivia-ryhmän teoksen Nature Theatre of Oblivia (2017) kautta. Teos on jälleen muistuttanut,
kuinka tietty tuntu puvussa vaatii paikkansa eikä suostu väistymään, ei ainakaan ilman mittavaa uudelleenneuvottelua.


Aloitin Nature Theatre of Oblivian ideoinnin työryhmän kanssa, pukusuunnittelijana, joulukuussa 2016. Olin kuullut projektista väljästi syksyn aikana työstäessämme Oblivian edellistä teosta, Oblivia taas oli saanut kutsun stuttgartilaisen Theater Rampen ja Künstlerhaus Stuttgartin kuratoimaan Techne-projektiin jo edellisvuonna. Techne-projektin ja siksi myös valmistamamme teoksen johtoajatuksena oli tutkia luonnon ja teknologian suhdetta. Näistä luontoon uppoutuminen sai työryhmässä heti kaikupohjaa. Ovea pidettiin auki myös teknologian mukaan tulolle. Mitä enemmän näistä kahta ammennettiin sitä merkityksellisemmältä tuntui saada antaa painoa luonnolle, esityksen tekemiselle luonnosta. Teknologiaksi määrittyi lähin mahdollinen, siis esitys itse: Nature Theatre of Obliviassa teknologia on läsnä kokoelmana luonnon esittämisen tekniikoita. Esittämisen sijaan esiintyjien pyrkimys oli tuoda luonto tilaan, olla luonto. Neljä suomalaista ja yksi saksalainen esiintyjä halusivat esityksen tuovan yleisölle palan suomalaista metsää: “We want to be trees. We want to serve as carriers of time. We want to be mushrooms, fungus deeply rhizomised. We are nature. Object of nature. We are the point where nature and technology meet. And – the sky is just there.” (Oblivia 2019.) Teoksen ensi-iltaa vietettiin Rampessa 29.6.2017.

Kuvat 2–4. Kuvasin keväistä metsää Länsi-Uudenmaan saaristossa huhtikuun lopussa 2017. Suunnittelu oli tässä vaiheessa kiivaimmillaan, mutta sen perusta tuntui jo varmalta. Havainnointihetket luonnossa paitsi innoittivat, myös elvyttivät suunnittelijan mieltä. Kuvat kirjoittajan.

Konseptini luonnon tuomiseksi lavalle pukusuunnittelijana perustui ajatukselle esiintyjistä suomalaiseen havumetsään
unohtuneina objekteina. Ajattelin esiintyjiä objekteina, koska kuvitelmassani luonnon ja ajan työ sekoittavat olevan rajaa. Kuvittelin hahmot unohtuneina samoin kuin ränsistymään jätetyn polkupyörän tai ajattelemattomasti pois heitetyn
maaliämpärin. Ihmiset, asiat, esineet – kuvittelin näitä puhki ruostuneina ja sammaloituneina, miltei metsäiseen maisemaan maastoutuneina. Halusin tavoittaa tunteen siitä, kuinka osin luontoon sekoittunut hylätty, unohtunut asia silti erottuu

kasvien ja eläinten joukosta omalakisena olentona tai kuinka esine, joka kuuluu osaksi ympäristöään ja silti rikkoo vastaan, tapailee paikkaansa ihmisten sekä ihmisettömän maailman välistä. Tämän tunteen kautta toivoin Oblivian esiintyjien ottavan lavalla puvuissaan paikkansa ihmisen ja ei-ihmisen väliltä, metsään kerran unohtuneina ja nyt uudelleen esiin nousevina luonnon oikkuina.

Kuvat 5–7. Esiintyjät (vasemmalta oikealle) Annika Tudeer, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä, Alice Ferl ja Mikko Bredenberg olivat edenneet teoksen liikekielen kanssa huimasti studiojaksolla Stuttgartissa maaliskuussa 2017. Huhtikuun
harjoituksissa Eskuksella, Helsingissä teoksella oli selkeä pohja, johon ryhtyä ehdottamaan pukuideoita. Anna-Maija Terävälle suunniteltu pahka oli viitteellisesti mukana jo melko varhain. Kuvat kirjoittajan.


Tuotin nämä tunteeni materiaaliseen muotoon kokoelmalla löydettyjä, uuteen tarkoitukseensa taivutettuja sekä varta vasten tähän etsittyjä ja upotettuja vaatteita ja materiaaleja. Teoksen metsäistä maailmaa rakentavat laadut löytyvät muun muassa
vahvarakenteisista vakosamettihousuista, ihonmyötäisistä urheilutrikoista ja vanhanaikaisesta verryttelytakista, keskenään erityyppisistä trikoo-, college- ja verkkopaidoista sekä näihin tehdyistä muutoksista. Mossahtelevan suohengen viettelevässä
villahousuhame-collegeliivihaalarissa sekä useissa muokkaustöissä tukeuduin sankariliigalaisen luotto-ompelija Anni Konttisen apuun. Vaaleanvihreän, tunnultaan unenohuen ja hiutuneen oloisen trikoopaidan kumppaniksi työstin esiintyjän
selkään kiinnitettävän jykevämmän pahkan. Pahkaan kokosin erilaisia luonteikkaita kankaita, muun muassa paksua ontelokudottua, painettua, himmeäkiiltoista satiinia sekä valuvaa teollista pitsiä. Täytin pahkaa paikoin vanulla, kirjoin
sitä kiinni taustaansa, piilotin sisään lyijypainoja. Suunnittelin kiinnityksen, jolla pahka löytää paikkansa rintapuolen yli kulkevin remmein ja soljin.


Kun teoksen maailma sitten on saavuttanut yhden lakipisteensä, tullut tuotetuksi ensi-iltaan ja sitä seuraaviin esityksiin, kuinka puvut jatkavat elämäänsä? On tuttua, että pukujen käyttö, huolto, varastointi ja kuljetus jättävät niihin jälkensä. Nature Theatre of Oblivia on matkustanut Saksasta Suomeen ja takaisin, sitten Yhdysvaltoihin. Oblivian taiteellinen johtaja Annika Tudeer lukee Nature Theatren yhdeksi ryhmän uusista avainteoksista (Brayshaw, Fenemore ja Witts 2019). Todennäköisesti esitykset jatkuvat. Tähän mennessä on ollut tarpeen vaihtaa kuluneet urheilutrikoot uusiin. Olen tukenut vaaleanvihreän, unenohuen paidan kaula-aukkoa, jottei se ylittäisi laatuaan kuluneesta rähjäiseen ja muodottomaan. Viimeisimpien esitysten jälkeen koko herkkä vaatekappale tuntuu tulleen elinkaarensa päähän. Pukusuunnittelijana on aika päättää, kuinka ratkaista tilanne. Esiin nousee joukko uusia, katsojalle näkymättömiä kysymyksiä laaduista ja teoksen hengestä. Koen teoksen hengen vastaiseksi niin järeät keinot, joilla olisi mahdollista tuottaa tismalleen samanlainen paita
uusista materiaaleista, todennäköisesti ostamalla ja sitten kopioimalla näennäisen yksinkertaisen paidan ominaislaadut värjäten, leikaten ja mahdollisesti ommellen. Niinpä mielekkäämpää olisi löytää suunnilleen samankaltainen vaate. Samalla
määrittyy mitä tavallisimman trikoopaidan keskeisin olemus tässä teoksessa: värisävy, tuntu, paksuus, leikkaus? Usein ydinlaatu selkiytyy vasta vaihtoehtoja vertaamalla. Tässä vaiheessa ohjeena toimii pyrkimys samankaltaisuuteen. Melkein muttei aivan sama tuottaa loogista jatkumoa objekteista luonnosta, metsän liikkeestä ja ajan vaikutuksesta.


Vaaleanvihreän paidan esimerkki osoittaa yhtäältä pukusuunnittelijan työn eri tasoja. Omassa työssäni pukukonsepti on se johtoajatus, joka määrittää valintoja nimenomaan teokseen halutuista laaduista ja niiden yhteispelistä. Konsepti säilyy, vaikka sitä tuottavat yksittäiset elementit, tässä paidat ja trikoot, vaihtuisivat. Esityksissä puvut tosiaan voivat vaihtua, ja usein vaihtuvatkin: ei vain kuluman kautta vaan myös esimerkiksi esiintyjän vaihtuessa tai jäädessä pois, joskus teosajatuksen kehittyessä pitkän esityskaaren aikana. Pienissä ryhmissä ja vapaalla kentällä pukusuunnittelijan työ ei siis välttämättä pysähdy ensi-iltaan, vaan sitoutuminen teokseen voi olla paljon pidempi ja joskus ennakoimatonkin ajanjakso (tästä ks. myös Helve & Pantouvaki 2016). Toisaalta vaaleanvihreän paidan esimerkki jatkaa minua kiehtovaa pohdintaa
yksinkertaisimpiinkin pukujen osiin liittyvästä mittavasta taustatyöstä (ks. Helve 2018).


Aukikirjoittamatta jää se, minkälaiselle vuoropuhelulle ja läsnäololle muun työryhmän kanssa pukusuunnitteluni on rakentunut. Koska yhteistyö etenkin Obliviassa on niin oleellista, tiivistän sen viittaamalla Nature Theatre of Oblivian esiintyjän Mikko Bredenbergin väitöskirjaan (2017). Sovellan Mikon teemaa näyttämöllisestä kuvittelusta omaan työhöni ajatellen sitä osana esityskontekstissa tapahtuvaa yhteiskuvittelua. Käsityksessäni yhteiskuvittelusta oma konseptini liittyy teoksen muiden tekijöiden vastaaviin. Jokainen kuvitelma voi olla oma läpikuultava lehtensä, yksin tarkasteltuna tietynlainen mutta lehtien pinoon liitettynä osa uudenlaista, täydempää ja vastavuoroisempaa kokonaisuutta. Kun muutan vaaleanvihreää paitaa, jokin pukusuunnittelun läpikuultavalla lehdellä elää. Muutoksen tulee olla riittävän pieni, laadulleen uskollinen, sillä jos konseptini muuttuisi merkittävästi, se todennäköisesti ehdottaisi muutosta myös muiden tekijöiden lehdille.

Nature Theatre of Oblivia

Viittaukset

  • Brayshaw, Teresa, Anna Fenemore ja Noel Witts, toim. 2019. “Oblivia. Time Stopper.” Luku 44 teoksessa The Twenty-First Century Performance Reader. Abingdon: Routledge. s. 354-359.
  • Bredenberg, Mikko. ”Näyttämöllinen kuvittelu” Acta Scenica 49. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 2017. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/2...
  • Helve, Tua. 2018. ”Political by Design: Costume Design Strategies within the Finnish Contemporary Dance Productions AmazinGRace, Noir? and The Earth Song.” Nordic Journal of Dance 9(1), 14–31.
  • Helve, Tua, ja Sofia Pantouvaki. 2016. ”Sharing ‘untamed ideas’: process-based costume design in Finnish contemporary dance through the work of Marja Uusitalo.” Scene 4(2): 149–172.
  • Oblivia. 2019. “Performances: Nature Theatre of Oblivia.” https://oblivia.fi/nature-theatre-of-oblivia