Toukokuu: OOPPERAN KUMMITUS 1993


Tein pitkähkön uran maskeeraajana ja peruukkimestarina kiinnitettynä Helsingin Kaupunginteatteriin, Suomen
Kansallisteatteriin, Dramateniin Tukholmassa sekä Savonlinnan Oopperajuhlille. Vierailin myös ahkerasti eri teattereissa ympäri Suomen sekä Kansallisoopperassa. Nyt tuo ura maskeeraajana on enemmän takana ja työskentelen nykyään omassa
yrityksessäni (Suomikallio) peruukkien maahantuojana ja valmistajana asiakkainani ”tavalliset ” kuluttajat, jälleenmyyjät sekä myös teatterit. Nykyisen työni luonteesta johtuen yksityisasiakkaiden hiusratkaisuista en voi tässä yhteydessä juurikaan kertoa, mutta nyt on hyvä hetki katsoa vähän taaksekin päin:


Oopperan kummitus oli tuli ensi-iltaan 20. ja 21.10.1993. Osassa rooleista oli kaksoismiehitys. Kummituksen roolissa vuorottelivat Kari Mattila ja Oskari Katajisto. Paitsi, että Kummitus oli suuritöinen (solistit, kuoro , tanssiryhmä) teosta oli raskas saattaa valmiiksi myös muiden syiden takia. Teos ei ollut joidenkin mielestä se ainoa oikea Webberin versio vaan Arthur Kopitin ja Mayry Yestonin. Suunnitteleva ryhmä ei aina oikein puhaltanut yhteen hiileen, pukusuunnittelija Pekka Ojamaa ja koreografi Marjo Kuusela eivät olleet puheväleissä, niinpä löysin itseni kuljettamassa taiteilijoiden välistä (ei niin kovin ystävällistä) kirjeenvaihtoa teoksen ratkaisuista. Teoksen lauluosuudet olivat osalle näyttelijöistä liian vaikeita, mikä tietysti aiheutti lisäpaineita. Itse olin siihen aikaan vielä melko kokematon ja tein ensimmäistä suurta itsenäistä
suunnittelutyötä, mikä aiheutti kitkaa kollegoiden suunnalta.


Ohjaaja Ritva Holmberg halusi, että kummitus riisuu näyttämöllä naamionsa ja kauhistuttavat kasvot näytetään myös
yleisölle. Ritva ei pitänyt Lontoon esityksen (Webber) naamioinnista, eikä halunnut kummituksen muistuttavan sitä. Ajatuksenani oli luoda jonkinlaiset ”epäkasvot”, joista ei oikein saisi selvää, mitä missäkin on. Päätin käyttää naamioinnissa kolmiulotteisia irto-osia, joilla kasvon muotoa ja piirteitä saa muutettua tavallista värimaskeerausta tehokkaammin. Tekniikka on tuttu tv- ja filmimaailmasta. Opettelin tuota tekniikkaa ensin omin päin, onneksi Riitta Vaara (Make Up House) alkoi tuoda näitä tuotteita maahan ja järjesti myös koulutusta.


Tekniikka lyhyesti: näyttelijän kasvoista otetaan kopio, joka valetaan kipsiin. Ns. kuolinnaamion päälle muotoillaan

savesta tms. uudet halutut kasvonpiirteet ja muodot. Muotoillut osat valetaan myös kipsiin, jolloin saadaan aikaan 2-osainen muotti. Tuohon aikaan naamion materiaalina oli luonnonkumi (lateksi), joka vatkattiin koneellisesti vaahdoksi. Vaahtoon lisättiin erilaisia kemikaaleja eri ominaisuuksia varten (kovuus, kestävyys jne.). Vaahto puristettiin kipsimuottien väliin ja paistettiin uunissa useita tunteja. Koko prosessi vei tuhottomasti aikaa ja tekemistä oli muutenkin paljon. Moni asia saattoi ja myös meni mönkään; muoteista oli tehtävä sellaisia, että ne sai avattua, kumi ei aina hyytynyt tai hyytyi liian nopeasti. Muotit kestivät rajallisen määrän paistokertoja, joten niitä piti uusia ja korjailla jne. Tekniikan päällikkö viivytteli tahallaan tarvittavan uunin hankkimista ja osti lopulta rikkinäisen uunin. Tuollaiselle toiminnalle on ihan oma nimikin. Joka tapauksessa aikaa kului… Teos oli yliheitto, harjoitukset aloitettiin keväällä ja ensi-ilta oli kesäloman jälkeen. Vietin tuon kesän 1993 peruukki- ja muottiverstaalla. Auringossa loikoilu jäi muistaakseni aika vähälle.

Kuva 1. Valmiit palat pestiin ja liimattiin näyttelijän kasvoille ja maskeerattiin erikoisväreillä. Maskista tehtiin useita erilaisia versioita ja kokeiluja. Kuvassa Kari Mattila. Valokuva kirjoittajan arkistosta.

Teoksen valaisi Claude Naville. Mestari laittoi hyvin niukasti valoa tuohon kohtaukseen, jossa Kummitus paljastaa kasvonsa. Puhuin asiasta Ritvan (Holmberg) kanssa, jolla oli paljon mietittävää ohjauksenkin kanssa. Ritva kehotti puhumaan Navillen kanssa, josko asiaan löytyisi ratkaisu. Arvovaltani ei oikein ilmeisesti riittänyt. Naville, joka tuli teokseen mukaan melko myöhäisessä vaiheessa, tokaisi ykskantaan, että ”tässä teoksessa on tehty todella paljon SUURIA virheitä”. Ei siitä sitten enempää.

Maskista luovuttiin, eikä kummitus paljastanut kasvojaan. Ymmärrettävästi juttu kirveli jonkin aikaa, mutta unohtui nopeasti. Olin jo tottunut, että ohjaaja päättää ja tekemistä riitti muutenkin.

Halusin kuitenkin viedä jutun loppuun ja päätökseen, joten tein tuon maskin valmiiksi. Mallina toimi näyttelijä Petri Johansson, joka ei liittynyt Oopperan kummitukseen millään tavalla. Johansson oli tuohon aikaan Teatteri Pienen Suomen näyttelijä. Kuvat olivat esillä Riitta Vaaran yrityksen Make-Up Housen irtokappale-palvelun yhteydessä. Kuvat on ottanut Bosse Fagerström.

Kuva 2. Hiukset on peitetty tekokaljulla ja irto-osat liimattu kiinni ihoon.
Kuva 3. Irto-osat maskeerattiin ihonvärisiksi ja tehtiin tarvittavat varjostukset.
Kuva 4. Viimeiseksi kiinnitetään peruukki.
Kuva 5. Valmis naamiointi.

Tätä kirjoitettaessa Kummituksen ajoista on jo 26 vuotta. Monet työryhmästäkin ovat jo poistuneet keskuudestamme; Kristiina Elstelä, Jyrki Kovaleff, Esko Nikkari, Marjatta Raita, Jarkko Rantanen, Virpi Uimonen, Claude Naville, Pekka Ojamaa ja Ritva Holmberg. Petri Johanssonkin nukkui pois viime lokakuussa. Lista on jo pitkä. Oopperalaulaja Kirsten Flagstad on sanonut osuvasti, kysyttäessä raskaista Wagner-rooleista jotenkin näin; hän vertasi sitä painon nostoon, ensin nostellaan pieniä painoja ja sitten kehitytään ja siirrytään suurempiin. Vertaamatta itseäni laulajaan; Kummitus tuntui tehdessä todella raskaalta monessakin suhteessa, mutta niin ne hartiat vaan kasvoivat ja tuli paljon suurempiakin tehtäviä. Tehtävät ja epäonnistumisetkin opettivat.


Pekka Helynen