Syysmetsän siimeksessä

Elokuun kirjoittaja on Elsi Winch. Elsi kertoo: Olen kirjavan työuran opettamiseen ja kädentaitoihin liittyvissä töissä tehnyt eläkeläinen. Opiskelin Helsingin Käsityönopettajaopistossa ja pätevöidyin sekä perusopetuksen että aikuiskasvatuksen virkoihin. Lisäksi olen suorittanut kankaankudonnan jatkokurssin Helsingin Yliopistossa.

Minun kuukauden tekstiilini on Syysmetsän siimeksessä, kolmesta 30x30cm palasta koostuva pienoisryijy, jonka on kutonut nyttemmin edesmennyt äitini Leppävirran kansalaisopiston kudontakurssilla 80-luvun loppupuolella, jolloin toimin
kyseisen opiston päätoimisena tekstiilityönopettajana.

Valmistuin käsityönopettajaksi vuonna 1972 ja valmistuttuani työskentelin tuntiopettajana ja viransijaisena erilaisissa oppimisympäristöissä, alkaen päiväkodeista aina yliopistoon asti, kunnes vuonna 1984 hain synnyinkuntani Leppävirran kansalaisopiston juuri perustettua päätoimisen tekstiilityönopettajan virkaa ja suureksi ilokseni sen myös sain. Olin siis
Leppävirran kansalaisopiston tekstiilitöiden ensimmäinen muodollisesti pätevä opettaja. Muodollinen pätevyys oli viran
valintakriteeri, ja niin ollen kunnan hallinnossa suunniteltu ja päätöksentekoelimissä päätetty, haettu ja haluttu ominaisuus. Hämmästyksekseni sain kuitenkin huomata, että joidenkin opiston asiakkaiden keskuudessa se herätti
epäluuloisuutta ja muutosvastarintaa. Tähän tapaan:

Kun intoa puhkuen, pää täynnä suuria suunnitelmia saavuin ensimmäistä kertaa erääseen kudontakurssipaikkaan, tapasin tulevat kurssilaiseni odottamassa minua luokan edessä yhtenä rintamana, kädet puuskassa seisten. "Sieltä se opettaja nyt
tulloo. Myö sanotaan nyt ihan heti kättelyssä, että myö ei tänne mittää opettajjoo tarvita, myö on osattu mattommo kuttoo ilima opettajjoo tähännii asti ja osataa eijlleennii!" Ihan tarkkaan en muista kuinka, mutta jotenkin sain kuitenkin perusteltua olemassa oloani sen verran, että minut päästettiin luokkahuoneeseen sisään ja sain esitellä itseni ja kertoa mitä minulla oli heidän varalleen mielessäni. Ja kuinka ollakaan, parin viikon kuluttua oli kuultokudoskurssimme jo siinä
vaiheessa, että saatoimme viritellä jaetun kuvion -suunnittelutekniikalla tehdyt mallit seinälle yhteisesti tarkasteltaviksi. Taas seisoivat kurssilaiset yhtenä rintamana, taisivatpa kätensäkin olla puuskassa. Ensin joukossaan vallitsi keskittynyt hiljaisuus, sitten joku rohkeni toteamaan: "Aika hienoja. Ja ihan ite tehtiin!" ja toiset yhtyivät myöntelemään. Siitä se sitten lähti, innostunut, uutta oppimaan valmis yhteistyö kyseisten kurssilaisten kanssa, eikä kukaan sen koommin haikaillut mattojen kutomisen perään.

Onneksi edellä kuvattu tyrmäävä kokemus jäi tämän opettajan ainoaksi. Esimerkiksi eräälle toiselle kylälle ensi tunnille saapuessaan häntä tervehti jo ulko-ovella ihana kahvin tuoksu ja sisällä luokassa sen seitsemän sortin tarjoilu. Yksi isäntäkin oli tullut paikalle, uteliaisuuttaan, opettaja arveli, mutta hienosti kyseinen isäntä osasi uteliaisuutensa asiantyngäksi naamioida: "Minulla oes opettajalle yks pyyntö, että jos eij opettaja mattoja kuvotuttas. Viime kevväänä niät meijän emännältä loppu matonkutteet keske kurssi ja hiä rupes minu paetojan kutteiks leikkelemmää. Sitä minä vua, että sillä mänöllä minulla kyllä loppuu paejat." Opettaja siitä isännälle oitis vakuuttamaan: "Isäntä voi olla ihan rauhallisin mielin, me emme kudo mattoja."

Tokihan me mattojakin kudoimme, mutta vasta muutaman vuoden kuluttua, silloin kirkonkylällä, värioppiin ensin perehtyen ja sen pohjalta kukin omat raitarytminsä suunnitellen. Lähtökohtana kaikilla kudontakursseilla oli tutustua erilaisiin sidoksiin ja niiden toteutukseen, ja harjoitustöiden mallit kurssilaiset suunnittelivat ohjauksessasi aina itse. Kudoimme mm. pienoisryijyjä, joista esimerkkinä oheinen äitini kutoma Syysmetsän siimeksessä -miniryijy. Ryijykurssin tavoitteena oli tutustua ryijytekniikkaan kangaspuilla kutoen. Harjoitustyön suunnittelussa käytettiin kurkistusikkunamenetelmää. Yhteisloimien leveys oli 30cm ja töiden pituudeksi oli sovittu 30-90cm. Kurkistusikkuna oli työn halutun valmiin koon suhteeseen pienennetty, tukevahkoon paperiin leikattu aukko, jonka avulla kurssilaiset hakivat ja rajasivat aikakauslehdistä yms. painotuotteista mieleisensä kuvan. Kuva suurennettiin työn suunniteltuun kokoon, ja sen avulla laadittiin värisuunnitelma. Nukkalankoina käytettiin villa- ja pellavalankaa. Työ tarjosi tekniikkatietoutta, värisilmän harjaannusta ja väriterapiaa sekä kosolti oppimisen ja onnistumisen iloa. Hämmästys, jopa hurmaantuminen oli suuri esim. kun kurssilaiset huomasivat, että käytetyllä suunnittelumenetelmällä heidän realistisesta kuvasta rajaamastansa työstä tulikin pieni abstrakti tekstiilitaideteos, kuten äitini ryijyistä. Taideteos, joka oli alusta loppuun "ihan ite tehty".

Oheinen ryijy on minulle tärkeä koska sen on yhdellä edellä kuvatuista kursseista suunnitellut ja kutonut nyttemmin edesmennyt äitini. Ryijy on paitsi rakas muisto monipuolisesti lahjakkaasta ja monitaitoisesta äidistäni, myös oiva
muisto työstäni kansalaisopiston tekstiilityönopettajana, jossa mielestäni hienointa oli saada johdatella oppijat omien taitojen lähteille, auttaa heitä tunnistamaan lahjansa ja käyttämään niitä tekstiilitöidensä suunnittelussa ja toteutuksessa.