Tilkkutäkki

Huhtikuun kirjoittaja Minna Turunen on 37-vuotias museolehtori ja vaatturi Espoon Leppävaarasta, joka on perinyt toisen nimensä ja rakkautensa käsitöihin sekä kirjoihin sukunsa naisilta.

Tilkkutäkki koostuu perinteisesti kolmesta tekstiilikerroksesta: takakankaasta, vanukerroksesta ja päällikerroksesta, jotka sidotaan yhteen tikkaamalla.

Muistan elävästi sen hetken, kun silitin tilkkuja tätini makuuhuoneessa vilkuillen välillä tuskaisena ikkunasta ulos kesän lämpöön kaivaten. Oli heinäkuu ja olimme matkustaneet mummoni kanssa viettämään kesälomapäiviä tätini luo Espooseen. Melkein kuuden tunnin junareissu oli ensimmäinen, jolle olin saanut lähteä mummoni kanssa kahdestaan. Ikää minulla oli noin kaksitoista. Olin innoissani, että sain viettää aikaa kahden lempi-ihmiseni kanssa ilman isosiskoani.

Muistan reissusta helteen sekä läheiselle Lippajärvelle tehdyt uimaretket, ja sen kuinka yritin epätoivoisesti etsiä simpukoita järven pohjalta niitä koskaan löytämättä. Muistan kuinka istuin tätini kiikkutuolissa ja opettelin tikkaamaan tilkkutäkin kerroksia yhteen välillä salaa kiroillen. Tilkkutäkki oli lahja tädiltäni. Erikoista täkissä oli se, että sen ilmaiseen hintaan sisältyivät opetus tilkkutekniikasta ja pakollinen osallistuminen sen tekemiseen. Muistan myös mummoni ja tätini kärsivällisesti neuvomassa yhä uudelleen, miten saisin langan pujotettua neulansilmään ja kieltämässä purkamasta kaikkea, kun en itse osannut olla tyytyväinen eripituisiin pistoksiini. Muistan istuneeni tätini sinisen sohvan nurkassa liian pitkine jalkoineni ja katselleeni vuoroin mummoani, vuoroin tätiäni työn touhussa.

Kirjoitan tätä kuukauden tekstiili -artikkelia sohvallani Leppävaarassa ja sain juuri tietää, että tilkkutäkkini kankaat on ostettu kauppakeskus Galleriassa aikoinaan sijainneesta tilkkupuodista. Täkki on nyt ikään kuin tehnyt täyden kierroksen ja palannut takaisin syntypaikkaansa maailmalla matkattuaan. Olen myös edellisellä vierailullani saanut nyt kotiseudulleni paluumuuttaneelta tädiltäni kassillisen tilkkuja, että voin paikata täkin jo rikki kuluneet kohdat yhdessä poikani kanssa.

Ajan myötä täkin keskikohta on kulunut niin, että parsiminen ei riitä sen pelastamiseksi. On lisättävä kerroksia, jotta keskikohdan rikki kauhtuneet kankaanriekaleet saadaan pysymään paikallaan ja voin kietoutua täkkiin taas, kun ikävä iskee tai levittää peiton, kun poikani pitkiä jalkoja kylmää sohvalla Aku Ankkaa lukiessa. Puhuin tätini kanssa puhelimessa myös siitä sopisiko sashiko-tekniikkaa perinteisen tilkkutäkkini jatkeeksi ja kävi ilmi, että olemme molemmat haaveilleet sen opettelusta jo pitkään.

Puhelun jälkeen mietin, käytämmekö tätini antamia tilkkuja vai pitäisikö poikanikin saada valita omat kankaansa niin kuin minäkin sain silloin vuosia sitten. Mietin, pystynkö samalla lämmöllä ja rakkaudella opettamaan pojalleni eripituisten pistojen tärkeydestä ja hyväksymään haparoinnin osana oppimista niin kuin tätini ja mummoni opettivat minulle noina kesäisinä iltoina kiikkutuolissa istuessa.

Kuvat: Minna Turunen