Räisälän huntu 

Aika tarkalleen kolme vuotta sitten Liisa Mäkelä otti minuun yhteyttä. Hänellä oli Räisälän huntu, joka täytyisi sitoa. Se ei ollutkaan ihan mikä tahansa huntu.

Huntu on alun perin räisäläläisen Katri Haikosen (os. Teperi, 1861-1944). Liisan isosetä Tahvo Kaasalainen oli kotivävynä Katrilla ja hänen miehellään Tahvo Haikosella. Tahvo Kaasalainen ja hänen vaimonsa Anna olivat lapsettomia ja isosedän kuoleman jälkeen 1969 Liisan äiti, joka oli käsityöihminen, kokosi sedän ullakolta matonkuteiksi kaikenmoista vaatetta ja samaan laatikkoon joutuivat "mamma-vainaan" kihlasilkki, orsikkopaita, käytetty paita, jonka alaset olivat kuukautisveressä sekä huntu, muutamia pellavalakanoita jne. Liisan äiti pesi koko "perinnön" ja talletti omalle ullakolle, jonne koko satsi unohtui lähes vuosikymmeneksi.

Liisa kertoo:
" Ritva Somerma ja Talvikki Lausala kävivät Lopella luennoimassa pukuasiaa ja minä aloin
oman pukuni valmistamisen 1982 keväällä. Samoihin aikoihin äidillä oli poppanakangas
meneillään ja naapurin rouvan kanssa leikkelivät kuteita, kun satuin mukaan talkoisiin.
Kuinka äiti muistikin perintölaatikon ja esitteli huntua: "Siell ol tämmönen kappale, mie en
tiiä mikä tää on, mutt ei täst oikei kannata kuvettakkaa leikata, ko tää on kahest kappaleest!"Miulta meinas taju lähtee, kun ajattelin huntua loimen välissä!!! Ja sain valistaa emoani vaatekappaleen tarkoituksesta. Lähetin hunnun Kansallispukuneuvoston ihmeteltäväksi
1984 ja Leena Hokkanen kirjoitti palautesaatteessa, että tiedot on liitetty Kansallispuku-
neuvoston arkistoon."

Huntu säilyi aarteena ja vuonna 2011 Liisa Mäkelä osui netissä minun sivuilleni ja näki kuvan sitomastani Räisälän hunnusta. Hän otti yhteyttä saadakseen hunnun käyttöön.

Oli aika upea kokemus avata huntupaketti. Päärmeet ovat 1,5 mm kapeat, kappaleita yhdistävä reikäommel hengästyttävän hieno.

Hunnun mukana ei ollut säilynyt minkäänlaista sykerölaitetta. Valmistin sellaisen senhetkisen osaamiseni mukaan. Nyt saattaisin tehdä sen jo vähän toisin, mutta tuokin on ihan toimiva.

Sitten vielä sidonta eli panostus ja huntu on valmis kruunaamaan puvun.

Koska Liisa käyttää pukuaan ahkerasti, vaatii huntukin huoltoa. Sain sen kyläilemään uudelleen ihan hiljattain ja koin saman lämpimän ja värisyttävän tunteen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tässä ihan oikeasti tuntee sormissaan sukupolvien jatkumon, sen mitä kansallispuku minulle on.

Kuvat: Soja Murto