Kuukauden tekstiili 2026 - Helmikuu
Unikko-iltapuku vuodelta 2014
Tammikuun tekstiili oli opiskelija Teemu Muurimäen ensimmäinen kokonaan varsinaisesta pukukankaasta suoraan nuken päälle muotoilema morsiuspuku vuodelta 1997.
Valmistuttuaan Muurimäki teki töitä Ranskassa, Italiassa ja Australiassa. Kotimaassa odotti 14 vuotta myöhemmin tehtävä Marimekossa. Kyseessä olivat juhlavuoden erikoistuotteet. Unikko-kuosi täytti 50 vuotta, ja Muurimäki sai tehtäväkseen käyttää kuosia uusilla tavoilla.
Uudet Unikko-tuotteet vaativat kekseliäisyyttä, sillä kuosia oli käytetty 50 vuoden aikana jo lukemattomilla tavoilla. Alunperin vuonna 1964 Unikko oli tekstiilitaiteilija Maija Isolan "protestiluomus". Silloinen Marimekon johtaja Armi Ratia halusi sanoutua irti kaikesta perinteisestä ja sovinnaisesta, mm. kukkakankaista. Varmasti Maija Isola tiesi, millaista kukikkuutta Ratia tarkoitti. Hän suunnitteli suurikokoisen ja yksinkertaisen Unikon osoittaakseen, ettei kukkakankaan tarvitse olla pikkusievää. Unikko oli siihen aikaan sen verran erikoinen, että Ratia hyväksyi sen tuotantoon. Ja Maija Isola pysyi yrityksessä – pääsuunnittelijana kaikkiaan 38 vuotta.
Tuskin kumpikaan naisista aavisti heti alkuun, millaisen suosion ja pitkän iän tämä kuosi saisi. Sitä myytiin aluksi kodintekstiileihin, kuten verhoihin ja pöytäliinoihin, sittemmin vuodevaatteisiin. Etenkin 1990-2000-luvulla toimitusjohtaja Kirsti Paakkasen aikana kuosin käyttö levisi hulvattomasti yrityksen omissa sekä lisenssituotteissa aivan kliseeksi asti. Eikä käyttö rajoittunut pelkkiin tekstiileihin. Mutta kaikkea ei ollut vielä ammennettu tyhjiin.
Vuonna 2013 Marimekon silloin osaomistaja ja myöhempi johtaja Mika Ihamuotila otti yhteyttä Teemu Muurimäkeen ja pyysi häntä yrityksen suunnittelijaksi freelancerina. Muurimäen vastuulle tuli Unikko-kuosin juhlavuoden tuotteiden ja uniikkipukujen suunnittelu. Unikon uusia käyttötapoja oli esimerkiksi kuvion irrottaminen tavallisesta toistosta kankaassa. Hän siis sai luvan "päästää unikon irti" ja käyttää yksittäisia kukkia muiden pukujen osina. Toinen esimerkki uudesta käyttötavasta on silkkikangas, jossa tuttu kuosi toistuu kankaassa. Vaikka kuvioaihe on mitä suurimmassa määrin Marimekkoa, iltapuvun muoto ei ole tyypillistä Marimekkoa. Kuviota ei myöskään välttämättä tunnista heti, jos puku on liikkumatta paikallaan, kuten näyttelyssä ja kuvassa nuken yllä.
Suunnittelussa Muurimäki käytti menetelmää, joka on erityisesti Ranskassa muotisuunnittelijoiden ja mallimestareiden suosima tapa hahmottaa ja kaavoittaa tuleva vaate. Toile on halvasta apukankaasta mallinuken päälle vedostettu versio tulevasta puvusta. Toile on tavallisesti valkoista tai ainakin vaaleaa kangasta, jossa mahdolliset merkinnät näkyvät hyvin. Se on tarkoitus simuloida lopullista materiaalia mahdollisimman hyvin. Tässä kuvassa näkyy selvästi, että iltapuvun yläosa on jo leikattu alustavasti suunnittelijan näkemyksen mukaan, mutta muotoa on tarkennettu nuppineuloin, jotta se toimisi mahdollisimman hyvin kaavana. Alaosassa näkyy syvien laskosten sommitelma ja se, että puvusta tulee laahustava.
Lopullisen iltapuvun unikot on siis painettu kevyesti laskeutuvalle ja liikkuvalle silkille, joka on kaukana siitä lakanamaisesta puuvillakankaasta, josta kuosi aloitti menestyksensä. Puku vastaa melko tarkasti suunnitelmaa. Yläosa istuu hyvin korjausten jälkeen. Vyötärön alapuolella olevat laskokset ovat vähän syvempiä kuin toilessa, mikä johtunee kuvion toiminnan optimoinnista. Pukuahan ei ole suunniteltu seisomaan näyttelyssä vaan toimimaan liikkuvan ihmisen päällä. Ja kun puvun kantaja liikkuu ja laskoksista lähtevä kangasmäärä lehahtaa auki, myös valtavat unikot avautuvat täyteen loistoonsa.
Mallisto kulki muotimessuilla Pohjoismaista Japaniin ja Kiinaan. Se sai myös huomattavan laajaa medianäkyvyyttä. Muurimäen suunnittelemia pukuja oli muun muassa WWD-lehden ja Thaimaan Harper's Bazaarin kannessa, ja suunnittelija itse Blue Wings -lehden kannessa.