Pukututkija kohtaa mustan hevosen

Kirjoittaja: Joanna Weckman

Esiintymispukujen tutkimus on laaja ja monipuolinen tutkimusalue, jota kohtaan osoitettu kansainvälinenkin kiinnostus on kasvanut vuosituhannen vaihteesta lähtien. Omat tutkimusprojektini ovat suuntautuneet etenkin näyttämö- ja elokuvapukujen historian tutkimiseen, jolloin kohteena ovat olleet ammattimainen pukujen suunnittelu ja suunnittelijat, pukujen toteutus ja toteuttajat, pukujen käyttö näyttämöllä ja elokuvissa sekä puvustuksen arviointi ja vastaanotto lehdistössä.

Näyttämö- ja elokuvapukujen tutkimus perustuu usein kirjallisiin lähteisiin, kuten elämäkertoihin, lehtikritiikkeihin ja -artikkeleihin sekä teatterien omaan arkistoaineistoon, haastatteluihin tai kuvalähteisiin, kuten valokuviin, videotallenteisiin ja pukuluonnoksiin. Itse puvut, konkreettiset vaatekappaleet, ovat olleet harvemmin tutkimuksen kohteena. Perehtymällä
pukuaineistoon on kuitenkin mahdollista saada uutta tietoa esimerkiksi käytetyistä materiaaleista ja toteutustekniikoista sekä pukuihin liittyvistä käytännöistä, joiden tavoittaminen muiden lähteiden avulla on vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Pari vuotta sitten Suomen Akatemian rahoittamassa, Aalto-yliopistossa toteutetussa laajemmassa Costume Methodologies -yhteistyöprojektissa minun oli siihen kuuluvassa omassa post doc -tutkimuksessani Touching the Past – Menneisyyden kosketus mahdollista perehtyä tarkemmin pukuaineiston käyttöön tutkimusaineistona. Eräs kysymykseni liittyi puvun matkaan näyttämöltä tutkimusaineistoksi. Suurin osa tutkimukseeni valitsemista puvuista kuului Elävän kuvan museon ja Teatterimuseon kokoelmiin, ja oli jo saavuttanut museoesineen statuksen. Halusin kuitenkin tarkastella myös sitä, kuinka helppoa tai vaikeaa on selvittää museokokoelman ulkopuolisten pukujen historiaa ja mitä niiden matka kenties voi kertoa pukuihin liittyneistä käytännöistä. Siksi aineistossani oli myös vanhoja elokuvapukuja Yleisradion puvustosta.

Valitsin aineistooni kuitenkin vielä yhden kaikkien kokoelmien ulkopuolelle, yksityisomistukseen päätyneen "mustan hevosen", josta kerron nyt tarkemmin. Kyse on vaaleanruskeasta paksusta villa- tai villaflanellityyppisestä kankaasta valmistetusta miehen 1500-luvun ja 1600-luvun alun tyylisestä jakusta, jonka hihat ovat tummansinistä puuvillasamettia. Kyseinen puku löytyi lähipiiriini kuuluvan henkilön vanhempien ullakolla vaatetangolta, jossa roikkui henkareissa useita historiallisia asuja, joilla tiettävästi oli teatteritausta.

Haastateltuani jakun toista nykyistä omistajaa selvisi, että kyseinen jakku oli hankittu 1990-luvulla Helsingin Kaupunginteatterin pukukirpputorilta liveroolipelikäyttöön. Haastateltava kertoi käyneensä kirpputorilla yhdessä
veljensä kanssa ainakin kerran. Hänen mukaansa paikalla oli runsaasti ihmisiä ja pukuihin kohdistui paljon kiinnostusta: "Nopeat söivät hitaat". Hinnat olivat hyvin kohtuulliset, kaikki vaatekappaleet maksoivat noin 5–15 markkaa
eli nykyrahassa noin 1–3,50 euroa. Tämä jakku hankittiin todennäköisesti Honkinkorpi-kampanjaan, joka oli vuonna 1996 aloitettu, Hämeenlinnan alueella vuoteen 2005 asti pelattu liveroolipelijatkumo, jonka tapahtumat sijoittuivat keskiaikaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Keskiaikahenkiseksi miellettyjä pukuja hankittiin kirpputorilta, koska tiedettiin jo, millainen pelimaailma Honkinkorpi-kampanjassa oli kyseessä. Pukuja hankittiin useampia, myös sarjoja, joissa oli monta samannäköistä pukua. Haastateltavani oli käyttänyt jakkua ainakin yhdessä Honkinkorpi-pelissä.

Jakku on varsin hyvässä kunnossa ottaen huomioon, että sitä on viimeiset noin 15 vuotta säilytetty pääasiassa ullakolla, jossa lämpötila on päässyt vaihtelemaan huomattavasti, kuumasta yli 30 plusasteen lämpötilasta pakkasen puolelle. Hihojen sinisessä puuvillasametissa on hieman kauhtumista. Sisäpuolen tukikangas ja etenkin kauluksen vuori on likainen ja tahrainen. Myös kainaloissa ja alaosan helman tukikankaassa on vanhoja tahroja.

Jakun yksityiskohtaisempi tutkimus paljasti useita ennen 1960-lukua valmistetuille näyttämöpuvuille tyypillisiksi osoittautuneita tunnusmerkkejä, kuten muun muassa luonnonkuitukankaisiin painottuvat materiaalivalinnat, siksak- sekä saumuritikin puuttumisen, helposti muunneltavissa olevat sisäsaumat sekä etenkin erilaiset vaatekappaleen sisäpuolelle tehdyt painetut ja kirjoitetut merkinnät.

Puvustoleimat ja nimilaput ovat hyviä johtolankoja, kun pyritään tunnistamaan näyttämöpukuja. Tämän jakun niskasta löytyy haalistunut leima: "No 85 – Helsingin Kansanteatterin puvusto". Pystykauluksen sisäpuoliseen vuoriin on käsin mustalla ompelulangalla melko huolettomasti ommeltu pala valkoista puuvillanauhaa, johon on kirjoitettu "Marttinen". Niskassa hieman teatterileiman päällä erottuu isolla kaunokirjoituskäsialalla vuoriin kirjoitettuna "Niemi".

Helsingin Kansanteatteri oli vuosina 1899–1965 toiminut Helsingin kaupunginteatterin edeltäjä. Jakun tyyli ja valmistusmateriaalit viittasivat noin 1940–1960 väliseen ajanjaksoon, joten kävin läpi Kansanteatteriin liittyvää tuon aikaista
valokuva-aineistoa Teatterimuseon arkistossa. Onnistuinkin löytämään valokuvia kahdesta eri teoksesta. Mahdollinen
tunnistus 1950-luvulta näyttää melko samankaltaiselta vaatekappaleelta. Aivan varmasti jakku on kuitenkin ollut mukana
1959–1960 Helsingin Kansanteatterin Vallilan kesäteatterissa esittämässä näytelmässä Loppiaisaatto. Valokuvassa
leukapartainen mieshenkilö seisoo samettiviittaan pukeutuneen, Violaa esittäneen Elina Pohjanpään vieressä. Yllään
miehellä on miekkavyöllä vyötetyn jakun lisäksi samettiviitta, tiukat housut ja pitkät nahkasaappaat sekä päässään höyhenkoristeinen huopahattu. Sanomalehtikritiikin ja näyttelijämatrikkelin avulla lopulta selvisi, että kyseessä on näyttelijä Oiva Sala, koomisen hahmon Topias Räihän roolissa.

Loppiaisaaton puvustuksesta vastasi kaupunginteatterin puvustonhoitaja Elsa Pättiniemi, joka oli vastuussa uusien pukujen valmistuksesta ja vanhojen varastopukujen valinnasta. Jakun sisäpuolelle kirjoitetuista nimistä Niemi-nimistä miesnäyttelijää ei löytynyt Helsingin Kansanteatterin eikä myöhemmin Helsingin kaupunginteatterin henkilökunnasta, sen sijaan "Marttinen" voisi olla kaupunginteatterissa avustajana ainakin viidessä eri teoksessa 1969–1980 toiminut Jukka Marttinen.

Jakkua on siis todennäköisesti käytetty vielä 1960-luvun alun jälkeen, mutta 1990-luvun alkupuolella teatterin puvustossa on katsottu, että se on tarpeeton. Tällöin se on päätynyt teatterin pukukirpputorille muiden, ehkä tyyliltään vanhentuneiden, vaikeasti säilytettävien, näyttelijöille liian pienten, kutittavien, kuluneiden, piintyneesti tuoksahtavien tai muuten vaan liian pitkään pukuvaraston tangoille roikkumaan unohtuneiden vaatekappaleiden kanssa.

Surkea loppu osoittautui kuitenkin uuden liveroolipelielämän aluksi, ja lopulta jakusta sukeutui harvinaista, arvokasta tutkimusaineistoa. Jakun kohtalo kertoo tavoista, joilla näyttämöpukuja on arvotettu: tämä jakku ei ole erityisen näyttävä, erikoisista materiaaleista valmistettu käsityötaidon näyte, eikä sitä ole käytetty tunnetussa näytelmässä pääroolissa esiintyneen näyttelijän roolivaatteena. Jakun kohtalon selvittäminen havainnollisti, mitä voi tapahtua näyttämöpuvuksi valmistetuille, mutta teatterikäytön kannalta tai museaalisesti arvottomina pidetyille puvuille sen jälkeen kun ne katoavat teatterikontekstista – ja tällöin usein myös tutkijoiden näköpiiristä.