Kuukauden tekstiili 2026 - elokuu: Kankaiden suojavärjäysperinne Japanissa

Japanilaisten kankaiden värjärimestareiden työskentelyssä yhdistyvät vuosisatojen aikana hioutuneet kädentaidot omaperäiseen materiaalien käyttötapaan ja hienostuneeseen kuviomaailmaan. Artikkelissa tutustutaan kahden Japanin perinteisen värjäysmenetelmän, katazomen ja yūzenzomen historiaan, tekniikkaan ja käyttökohteisiin. Kyseisissä värjäystavoissa käytetään hyödyksi itomenoria eli riisitahnaa, joka levitetään kankaalle eri tavoin. Tekniikkaa kutsutaan esto- eli suojavärjäysmenetelmäksi. Kuvioinnin kohteena ovat yleensä olleet kimonot, obivyöt ja norenit eli ovenedusverhot.

KATAZOME – PAPERIKAAVION, RIISITAHNAN JA VÄRIN LIITTO

Katazomessa riisitahna levitetään paperikaaviota eli katagamia apuna käyttäen.1 Paperikaavio asetetaan kankaalle ja löysähkö riisitahna levitetään puisella lastalla kaavion yli, jolloin tahna siirtyy kankaaseen vain kaavioon leikattujen kuvioaukkojen kohdalle. Suojauksen jälkeen kangas joko lasketaan kokonaan väriliemeen tai vaihtoehtoisesti värjätään siveltimellä.

Tekniikan alkuperäinen idea lienee kopioitu Kiinasta, missä kuviointiin käytettiin soijan ja sammutetun kalkin seosta. Japanissa otettiin kuitenkin käyttöön riisijauhoista valmistettu tahna, joka oli helppo huuhtoa vedellä prosessin lopuksi kankaasta. Paperikaavion ja riisitahnan yhdistelmää tiedetään käytetyn jo 1500-luvulla, mutta ilmeisesti tekniikka tunnettiin jo aikaisemmin.2 Katazomen kulta-aika oli Edo-kaudella (1600–1868), jolloin samurait suosivat katazome-tekniikalla kuvioituja vaatteita. Erityisesti pienin pistemäisin kuvioin koristellut, muodolliseen pukeutumiseen kuuluneet leveälahkeiset kamishimo-vaatteet, olivat suosittuja.3

Japanissa julkaistiin 1600-luvulla ylellisyysasetuksia, jotka kielsivät muun muassa kauppiailta, käsityöläisiltä ja tavallisilta kyläläisiltä ylellisten kankaiden, kuten kulta- ja hopeakoristeltujen, kirjottujen ja silkkikankaiden käytön. Katazome-tekniikalla voitiin kuitenkin värjätä näyttäviä tekstiilejä puuvillakankaalle. Tällaisia olivat esimerkiksi yukatat. Oltuaan alkuaan pelkkä kotikäyttöinen kylpykimono, katazome-tekniikalla värjätyn yukatan käyttö laajeni 1700-luvulla lopulla. Yhä hienostuneempia kuvioita ja kalliimpia yukatoja valmistettiin.4 Yukata yllä käveltiin lähiympäristössä aivan kuin nykyisinkin Japanin kylpyläkaupungeissa lämpiminä kesäiltoina saatetaan tehdä.

Kaavion leikkaaminen vaatii vakaata kättä

Katagami-paperin, kōzon, valmistaminen ja kaavion leikkaaminen olivat oleellinen osa värjäysprosessia. Molemmissa on toiminut oma ammattiryhmänsä. Kaaviopaperi valmistettiin käsin mulperipuun heimoon kuuluvan puun (Broussonetia papyfera) kuidusta kyllästämällä se kakihedelmän (sharon eli persimon) tanniinipitoisella mehulla. Yhdessä kaaviossa oli useita päällekkäin liimattuja papereita. Paperi kuivatettiin auringossa ja savukammioissa, jotta lopputuloksesta saatiin käytön kestävää ja sitkeätä paperia. Katagami-kaavion koko oli japanilaiseen perinteiseen kapeaan kankaaseen sovitettu eli noin 44 cm x 25 cm.5 Paperia saatettiin varastoida useita vuosia, jotta toivottu sitkeys saavutettiin. Tänä aikana tanniini imeytyi hyvin ja paperi sai punaisenruskean sävyn.6

Kaaviopaperin leikkaaminen, katahori, oli vaativaa käsityötä. Yleensä leikattiin 6-12 kaaviota kerrallaan. Kuvioaukot leikattiin paperikerrosten läpi joko äärimmäisen terävällä veitsellä tai kuviostanssilla painamalla tai kiertämällä. Todellinen ammattilainen pystyi stanssaamaan kolmen neliösenttimetrin alueelle jopa useita satoja kiribori-kuvioita. Kaaviomalleja oli useita ja ne nimettiin tekotavan mukaan. Katagami-kaavioiden valmistaminen keskittyi Kioton ja Nagoyan väliselle alueelle Isen niemimaalle. Esimerkiksi Jikessa ja Shirokossa toimi katazomen huippuaikoina Edo-kaudella yhteensä yli 400 katagami-leikkaajaa. Täältä kauppiaat lähtivät kuljettamaan kaavioita eri puolille Japania.7 Vielä nykyisinkin vanhoja taidokkaasti leikattuja kaavioita voi löytää maan antiikkikaupoista ja kirpputoreilta.

Itomenori on kellertävän ruskeaa riisitahnaa Riisitahnan eli itomenorin valmistamiseen tarvitaan riisijauhoja, hienoksi jauhettuja riisin leseitä, suolaa, kalsiumhydroksidia ja vettä. Leseet lieventävät tahnan liimamaisuutta ja lisäävät värin imeytymättömyyttä tahnakohdissa. Suola toimii tahnan kosteustasapainottajana estämällä tahnan liian nopea kuivuminen ja tästä aiheutuva tahnan halkeilu. Kalsiumhydroksidi eli sammutettu kalkki tiivistää tahnan sopivaksi levittää. Tahnan elastisuus aikaansaadaan massan höyryttämisellä.8 Valmis tahna on yleensä ruskean kellertävää.

Riisitahnan levitystä varten kangas asetetaan puiselle pöydälle, jonka pinta on käsitelty norista valmistetulla liimalla. Näin kangas pysyy käsittelyn aikana liikkumatta. Vedessä kosteaksi liotettu katagami-kaavio asetetaan kankaan päälle. Tahnaa levitetään puisen lastan avulla kaavion yli. Kaavio nostetaan varovasti paikoiltaan ja siirretään aina seuraavaan kohtaan kankaan päähän asti. Kangas siirretään kuivumaan ja sivuihin kiinnitetään ohuehkot neulapäiset bambukepit eli shinshit, jotka pitävät kankaan suorassa. Värin tasaisen tarttumisen edistämiseksi kangas käsitellään leveähkön harjan avulla soijaliemellä. Molemmin puolin tahnalla käsitellyt kankaat saattavat vaatia kokonaisen viikon kuivuakseen.

Indigolientä ja siveltimenvetoja

Seuraavaksi kangas värjätään joko siveltimellä mineraalivärein tai upottamalla kangas kokonaan sinistä väriä antavaan indigo-kasvista (Polugonium tinctoria) tehtyyn liemeen. Indigolla katsottiin olevan tauteja parantava ja ihmisiä suojeleva ominaisuus. Uskottiin myös, että indigolla värjätyt vaatteet pitivät käärmeet loitolla pellolla työskenneltäessä. Indigon käyttö väriaineena omaksuttiin Kiinasta Japaniin 500–600-luvulla.9

Liemi valmistetaan suurissa, noin 160 litran vetoisissa, osin maahan kaivetuissa ruukuissa tai suorakaiteen muotoisissa altaissa. Värjättävä kangas kiinnitetään reunoistaan kaareviin bambukeppeihin, joiden avulla se lasketaan indigopataan muutamaksi minuutiksi. Tämän jälkeen kangas nostetaan ilmaan hapettumaan. Näin jatketaan, kunnes haluttu sinisen tummuusaste saavutetaan. Värjäyksen jälkeen kangas huuhdellaan ja annetaan olla niin kauan vedessä, että riisitahna saadaan irtoamaan.10

Mikäli värjäämiseen käytetään siveltimiä, on perinteinen ja yleisimmin käytetty väriaine indigon lisäksi ollut luonnosta saatava mineraaliväri ganryo. Värit ovat kiinteässä muodossa tai jauhemaisia. Liuottimena käytetään soijalientä. Sivellinmaalaus jaetaan kolmeen osaan: taustan maalaus (hikizome), yksityiskohtien maalaus (irosashi) ja varjostus (kumadori). Siveltimet ovat erikokoisia, leveydeltään muutamasta millistä noin 15 senttimetriin. Parhaimpien siveltimien karva on tehty kauriin karvasta.11 Sivellinvärjäys tehdään parikin kertaa, jotta värinkestävyys voidaan taata. Lopuksi riisitahna huuhdellaan pois.

Pistesommitelmia ja maisemakuvioita

Vanhakantaisimmat katazome-kuviot ovat erittäin pieniä niin sanottuja komon-kuvioita12. Aiheet kuvaavat pieniä kukkia, aaltomuodostelmia, pilviä sekä erilaisia raidallisia ja ruudullisia sekä geometrisia sommitelmia. Komonkankaissa käytettiin usein vain yhtä taustastaan poikkeavaa väriä, joka oli usein indigokasvista saatava sininen.13

Keskikokoiset kuviot, chugata, tehtiin usein kankaan molemmin puolin. Aiheina olivat suuret graafiset motiivit ja maisemat. Näistä valmistettiin 1700-luvulla muun muassa vuorittomia yukata-kimonoita.

Japanin trooppisella eteläisellä Okinawan saarella värjättiin katazome-tekniikalla värikkäitä kuvioituja kankaita. Todennäköisesti saaren trooppinen kasvillisuus on antanut aiheen runsaaseen värien ja kasviaiheiden rehevään käyttöön. Okinawalle tyypillisiä kankaita kutsutaan nimellä bingata (punainen kuvio) ja aigata (sininen kuvio).14 Yksi Japanin kuuluisimmista moderneista katazome-taiteilijoista, Keisuke Serisawa, kävi 1920-luvulla opiskelemassa Okinawalla katazome-tekniikkaa.

YŪZENZOME - VÄRIKYLLÄISIÄ SILKKIKIMONOITA 

Katazomen lailla myös yūzen-värjäyksessä hyödynnetään riisitahnaa, mutta tahna levitetään eri tekniikalla. Yūzenzome voidaan jakaa kahteen osaan: tekagiyūzeniin, jossa ennen värjäystä riisitahnasuojaus levitetään paperista tehdyn suppilon avulla ja katayūzeniin, jossa väri levitetään kankaaseen kaavion avulla. Edellisellä tekniikalla oli helppo toteuttaa ainutkertaisia, vapaalla kädellä tehtyjä suunnitelmia. Sen sijaan kaavion avulla oli järkevämpää tehdä toistuvaa kuviopintaa.

Viuhkasuunnitelija suunnannäyttäjänä

Nimensä tekniikat ovat saaneet kuuluisan kiotolaisen viuhkamaalaajan Myazaki Yūzenin15 (1654–1736) mukaan. Hän toimi tekniikoiden aktiivisena kehittäjänä ja levittäjänä. Yūzenin suunnitelmat olivat hyvin suosittuja ja mallit julkaistiin vuonna 1688 kirjana nimellä Yuzen hiinagata. Käyttökohteina olivat tuolloin erityisesti niin sanotut kosode-kimonot16, joita voidaan pitää nykyisen kimonon esiasteena. Kosodea käytettiin Heian– kaudella (794–1185) ensin valkoisena aluskimonona. Myöhemmin sitä alettiin koristella, jolloin siitä vähitellen muotoutui päällyskimono.17

Kimonoihin käytettävät yūzen-kankaat ovat yleensä hyvin värikkäitä ja niissä käytetään runsaasti naturalistisia eläin- ja kasviaiheita. Pohjakankaana on lähes aina silkki. Yūzen-kankaat valmistetaan nykyisin lähinnä Kiotossa.

Kiotolaista käsityötä

Työ aloitetaan harsimalla pitkä valkoinen silkkikangas kimonon muotoon kangasta kuitenkaan leikkaamatta. Harsimisen avulla saadaan kuviointi esimerkiksi etuosan saumassa ja takakappaleiden keskisaumassa osumaan kohdakkain. Paperille suunniteltu kuviomalli jäljennetään kimonokankaalle japanilaisesta tsuyukusa-kasvin sinisistä kukista uutetun aobana-musteen avulla. Harsinompeleet puretaan ja maalatut ääriviivat peitetään riisitahnalla, jolla tsutsu-paperisuppilo on täytetty.18

Tahnan kuivuttua, värjättävät alueet sivellään soijaliemellä värin kiinnittymisen edistämiseksi. Väriaine levitetään siveltimen avulla tahnan rajoittamien alueiden sisäpuolisiin osiin. Kiotossa käytettävät siveltimet on tehty jäniksen, hevosen, kauriin tai tanukin (japaninsupikoira) karvoista. Siveltimet ovat litteitä, ja tasa- tai suippopäisiä.

Työskentelyn ajaksi kangas on pingotettuna kankaan nurjalle puolelle ristikkäin asetetun kahden bambukepin varaan. Toisella kädellä pidetään kiinni kepeistä. Joskus sijoitetaan kankaan alle lattialle kuivumista edistävä lämmitin. Väriaineina käytetään nykyisin helposti saatavilla olevia kemiallisia värejä.

Seuraavaksi kangas siirretään höyrykaapin 100 asteen kuumuuteen vajaaksi tunniksi, jotta väriaine saadaan kiinnittymään. Lopuksi huuhdellaan riisitahna, jolloin samalla kankaasta irtoaa myös vesiliukoinen aobana ääriviivaväri.19

Valmiiseen yūzen-kankaaseen saatetaan lisätä myös kirjontaa. Erityisesti kulta- ja hopealankakirjonnat ovat suosittuja. Kirjottu kohta voi olla pelkkä kuvion ääriviiva, sillä voidaan täyttää osa kuviosta tai kirjonnalla voidaan luoda kokonaan uusia kuvioita. Kirjonnan lisäksi suosittuja ovat lehtikullalla tai kultahiutaleilla koristellut yksityiskohdat. Valmis värjätty kangas lähetetään ompelijalle tai kimonokauppaan, missä ostaja valitsee haluamansa kankaan ja ompeluttaa siitä kimonon.

Edo-kauden (1600–1868) loppuun asti kalliit, käsin maalatut tekagiyūzen kankaat olivat vauraan yläluokan käytössä. Työssä käytettiin tuolloin luonnonväriaineita, mutta 1800-luvun lopulla uudet kemialliset väriaineet syrjäyttivät pääosin kasvivärit.

Katayūzen-menetelmässä kemiallinen väri sekoitettiin riisitahnaan ja levitettiin paperisen kaavion reikien kautta kankaaseen joko lastalla tai tuuhealla pyöreäpäisellä harjalla. Tekniikka sai kaavion käyttötavan vuoksi nimekseen katayūzen. Tekniikan kehittäjä oli Hirose Jisuke (1822-1890).20 Riisitahna ei toimi tässä tekniikassa suoja-aineena vaan sen tehtävänä on pitää väri sopivan paksuna levitettäväksi.21 Kankaan loppuliotuksessa riisitahna irtoaa, mutta väri jää kankaaseen. Katayūzenia voidaan länsimaisen jaottelun mukaan nimittää myös suoravärjäysmenetelmäksi. Vastaahan se meille tuttua silkkipainomenetelmää. Japanissa kuitenkin erotetaan kaaviota käyttävä menetelmä (stencil-dying) ja silkkipainomenetelmä (screen printing) toisistaan.

Vaikka katazomen ja yūzenzomen avulla elantonsa saavien taitajien määrä on jatkuvasti vähentynyt, on alan harrastajien ja modernin koulutuksen saaneiden tekstiilitaiteilijoiden määrän lisääntyminen kasvattanut uusia ennakkoluulottomia alan taitajia.22

Teksti ja kuvat:

Suvi Kettula FT, intendentti, Espoon kaupunginmuseo.

LÄHTEET

Adachi, Barbara. 1973. The Living National Treasures of Japan. Kodansha International Ltd. Tokyo.

Fukatsu-Fukuoka, Yuko. 2004. The Evolution of Yuzen –dyeing Techniques and Designs after Meiji Restoration. Textile Society of America Symposium Proceedings. Paper 475. University of Nebraska.

Furukawa, Takahashi & Takai, Yuka & Goto, Akiko & Kuwahara, Noriaki & Kida, Noriuyki. 2014. Evaluation of Kyo-Yuzen-Zome Fabrics with Different Pastes. Teoksessa Duffy V.G. (toim.). Digital Human Modelling 2014. Springer International Publishing Switzerland. 224–235.

Ishimura, Hayao. 1989. Revival of the Yukata. Teoksessa Yukata rediscovered. Crafts Gallery. National Museum of Modern Art. Museum Friends´ Association. Tokyo.

Masako Yamamoto & Mizuho Kamo. 2014. Ise Katagami Stencils. https://www.google.com/culturalinstitute/beta/exhibit/DwJS1XVSx5phKg

Mayer Stinchecum, Amanda. 1984. Kosode. 16th-19th Century Textiles from Nomura Collection. Tokyo. Kodansha International Ltd. Tokyo.

Mochinagara Brandon, Reiko. 1986. Country Textiles from Japan. The Art of Tsutsukagi. Weatherhill.

Muraoka, K. & Okamura, K. 1981. Folk Arts and Crafta of Japan. Tokyo. Weatherhill.

Nakano, Eisha. & Stephan Barbara, B. 1985. Japanese Stencil Dyeing. Paste Resist Techniques. Weatherhill.

Toba Mika. Official site. Movie Collection. https://www.toba mika.net/english_v1/movie.html

Sugihara N. 1980. Katazome. Japanese stencil and Print Dying. Tradition and Today. The National Museum of Monern Art.

Yang, Sunny & Narasin, Rochelle. 1989. Textile Art of Japan. Tokyo. Shufunomono.

1 Kata=muoto/malli, someru/zomeru= värjätä, kami=paperi. Yūzenzome kirjoitetaan myös muodossa yūzen-zome tai yūzenvärjäys.

2 Mochinaga Brandon 1986, 30; Nakano & Stephan 1985, 4; Sugihara 1980, 16. 3 Sugihara 1980, 17.

4 Mochinaga Brandon 1986, 34; Ichimura 1989, 8-9.

5 Nakano & Stephan 1985, 26. Perinteisen japanilaisen kankaan leveys on n. 36 cm ja yhdessä rullassa on n. 12 m kangasta.

6 Adachi 1973, 30. Adachin mukaan jotkut leikkaajat pystyivät tekemään jopa tuhat pientä reikäkuviota kolmelle neliösentille.

7 Nakano & Stephan 1985, 12.

8 Nakano & Stephan 1985, 26.

9 Kiinassa indigokasvia ja sen siemeniä on käytetty lääkkeenä muun muassa hyönteisten puremiin, kuumeeseen ja vatsatauteihin. Mochinaga Brandon 1986, 43–44.

10 Nakano & Stephan 1985, 55–74; Kirjoittajan vierailukokemukset vuonna 1989 Ibarakin piirikunnan yli 100 vuoden ikäiseen Yawaharan kylän värjäriperhe Kitajiman indigovärjäyspajaan sekä Ushikussa sijainneeseen tekstiilitaiteilijapariskunta Doten katazome-studioon

11 Nakano & Stephan 1985, 95–96.

12 Ko=pieni, mon=kuvio.

13 Yang & Narasin 1989, 67.

14 Muraoka & Okamura 1981, 68.

15 Fukatsu-Fukuoka 2004, 406.

16 kosode =pieni hiha. Pienellä hihansuulla varustettu kimono vastakohtana aikaisemmille kimonomalleille, joissa hihansuu oli kokonaan avoin. Avoin malli omaksuttiin Kiinasta.

17 Mayer Stinchecum 1984, 198–199.

18 Perinteisen riisitahnan sijasta voidaan käyttää myös bensiiniin liotettua luonnonkumia. Matsui 1989.

19 Yang & Narasin 1989, 50–51. Furukawa & Takai & Goto & Kuwahara & Kida 2014, 224– 225. Yūzenvärjäysosuuden tiedot perustuvat myös seuraaviin kirjoittajan tekemiin tutustumiskäynteihin vuonna 1989: Kioton Yūzen Cultural Hall sekä yūzenmaalaaja Toshiki Matsuin tyohuone.

20 Sugihara 1980, 1.

21 Yang & Narasin 1989, 51.

22 Esim. Toba Mika https://www.toba-mika.net/english_v1/movie.html.