Kuukauden tekstiili 2026 syyskuu - 

­Bingata - värien loistoa kankaanvärjäyksessä Okinawalla Japanissa

Erna Strang

Bingata on Japanin eteläisillä Okinawan subtrooppisilla saarilla kehittynyt vuosisatoja vanha estovärjäystekniikka. Siinä kangasta värjätään estämällä ensin värin pääsy tiettyihin kankaan osiin ja levittämällä sitten väri kankaaseen erilaisten pensselien ja siveltimien avulla. Bingatalle ominaisia piirteitä ovat historian saatossa olleet värikkäät ja saarten luonnosta inspiraationsa saaneet kuvioaiheet. Bingatan yksittäiset japanilaiset kanji-kirjoitusmerkit tarkoittavat väriä tai punaista (bin 紅) ja muotoa tai kaaviota (kata/gata 型). Yhden teorian mukaan bingatan onkin ajateltu saaneen nimensä sanojen punainen ja kuvio mukaan. Alkujaan bingata luotiin kuninkaallisen perheen vaatetusta ja sisustusta varten. Bingatalla valmistettuja kankaita käytettiin myös samuraiden ja myöhemmin varakkaiden kansalaisten vaatetuksessa. Nykyisin bingatalla värjätään kimonoiden ja obi-vöiden kankaita sekä erilaisia sisustustuotteita.

Yllä okinawalaisen värjäämö Chinen Bingatan kankaasta valmistettu obi-vyö ja alempana sama kuvioaihe eri värisenä kimonokankaana. (Kuvat: Toma Chinen, 2024)

Bingatassa käytetyistä materiaaleista, työvälineistä ja värjäystekniikasta

Bingatassa käytetään japanilaisessa kulttuurissa tuttuja aineosia ja materiaaleja kuten riisistä valmistettuja jauhoja, soijamaitoa, washi-paperista valmistettua vedenkestävää paperia ja sabluunan leikkaamisen alustana kuivattua tofua.

Riisin eri osista valmistetuista jauhoista (mochiko-tahmariisijauho ja nuka-riisilesejauho), sammutetusta kalkista, suolasta ja vedestä valmistetaan estopasta nori, jota levitetään kankaalle sabluunan läpi. Sabluuna eli paperikaavio leikataan shibugami-paperista, joka on erityisen valmistustapansa ansiosta vettähylkivä ja soveltuu siksi pestäväksi useita kymmeniä, ellei jopa satoja kertoja. Perinteinen shibugami-paperi tehdään mulperipuusta (Broussonetia papyrifera) valmistetusta washi-paperista, joka käsitellään kakishibulla, joka on kakihedelmistä eli persimoneista valmistettua tanniinipitoista nestettä. Lisäksi paperit ripustetaan useiksi päiviksi savuiseen tilaan, mikä tekee paperista vedenkestävän ja vahvan. Nykyisin sabluunoissa käytetään myös teollisesti valmistettua shibugami-paperia, jossa tanniinilla käsitellyt paperit yhdistetään muovivinyyliin.

Valmiiksi leikattua sabluunaa kutsutaan katagamiksi. Katagamin leikkaamisen alla voidaan käyttää nykyaikaista leikkuualustaa tai perinteisesti käytettyä kuivattua tofua, joka joustaa juuri sopivalla tavalla paperiveitsen terän alla. Katagamiin voidaan lisätä verkko, joka pitää kuviot paikallaan paperin reunojen kehysosissa.

Yksityiskohtia katagamin leikkauksen ja viimeistelyn vaiheista. Alimpana katagamiin on kiinnitetty ohut verkko, jotta kuviot pysyvät paikoillaan. Kuvat: Erna Strang, 2024.

Nori-estopasta levitetään lastalla katagamin läpi kankaan pinnalle ohueksi kerrokseksi ja annetaan kuivua. Nori-estopastaa valmistaessa tulee kiinnittää huomiota estopastan koostumukseen. Jos estopastan koostumus on liian kuiva, se halkeilee ja päästää väriä läpi väärästä kohdasta. Jos se on taas liian kosteaa, se leviää ja kuviosta ei tule tarkkareunaista. Norin koostumusta voidaan säädellä esimerkiksi suolan avulla. Myös värjäystilan olosuhteita kuten ilmankosteutta voidaan säädellä sopivammaksi esimerkiksi ilmankosteuttajien, ilmastoinnin tai tuulettimien avulla.

Kangas nori-estopastan levittämisen jälkeen kuivumassa. Kuivumisen jälkeen kangas on valmis värjättäväksi. Estopastaan on lisättyä sinistä väriä, jotta se erottuu paremmin kankaan pinnasta. Estopasta on luonnostaan väriltään kellertävää. Kuva: Erna Strang, 2024.

Soijamaitoa, jota käytetään värjättävän kankaan esi- tai jälkikäsittelyaineena ja sidosaineena pigmenttien kanssa, kutsutaan nimellä gojiru. Soijapavut liotetaan yön yli vedessä ja niistä tehdään tasainen seos tehosekoittimella. Seoksesta puristetaan puuvillakankaan läpi soijamaitoa. Tätä soijamaitoa käytetään eri paksuisena nesteenä joko kankaan esi- tai jälkikäsittelyssä sekä pigmenttien kanssa sekoitettuna.

Itse värien lisäämisessä bingata-värjäyksessä on eri vaiheita. Ensin värit levitetään yksi väri kerrallaan koko värjättävälle kankaalle. Värjäys aloitetaan usein vaaleammista sävyistä kuten keltainen tai vaaleanpunainen ja edetään tummempiin väreihin. Tätä värjäysvaihetta kutsutaan nimellä irozuri. Siinä väriä lisätään kankaalle kahdella eri pensselillä. Ensin väriä lisätään pehmeällä siveltimellä ja sitten toisella karheammalla pensselillä väri hangataan kankaaseen. Kun koko kangas on värjätty yksivärisillä alueilla, on varjostuksen tai häivytyksen vuoro. Tätä värjäyksen vaihetta kutsutaan nimellä kumadori. Siinä yksivärisille alueille lisätään väriä varjostamalla tai korostamalla värejä halutulla tavalla. Värjäysvaiheiden jälkeen kangas höyrystetään, jotta väri tarttuu kuituun ja nori-estopasta pestään pois. Kankaan suunnitellusta kuvioinnista riippuen kankaan taustaväri voidaan värjätä. Tällöin aiemmin värjätyt osat peitetään estopastalla ja jonka kuivuttua taustaväri levitetään kankaalle suurilla pensseleillä. Lopuksi kangas höyrystetään uudelleen ja pestään.

­­­Osa kankaan raportista, jossa yläpuolella värjätty vain irozuri-vaihe ja alapuolella myös kumadori-vaihe. Värjäsin kankaan pro gradu -tutkielmaani varten Okinawalaisessa värjäämössä. Kuvat: Erna Strang, 2024.

Bingatan historiasta

Yksi kiehtovista asioista bingatassa on sen historia. Okinawan alueella on sijaintinsa vuoksi ollut historian saatossa tärkeä merkitys Itä-Aasian kaupankäynnille. Okinawa oli aiemmin oma itsenäinen Ryūkyū-kuningaskunta aina 1879 asti, kunnes Japani lisäsi sen omaksi prefektuurikseen, mutta ennen sitäkin se oli joutunut taistelemaan omasta itsenäisyydestään suurien valtioiden välissä. Toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen okinawalainen kulttuuri oli vaarassa kuihtua ja kadota. Niin myös bingatan tarina olisi voinut päättyä, mutta bingataa harjoittaneet suvut pelastivat värjäystekniikan yhteistyöllä ja saivat sen säilymään. Okinawa kykeni säilyttämään haastavienkin vaiheiden aikana oman kulttuurillisen identiteettinsä vahvana, mikä näkyy Okinawalla tänäkin päivänä katukuvassa.

Historian vaiheet yhdistettynä Okinawan maantieteelliseen sijaintiin ovat edesauttaneet bingatan syntymisessä. Bingata-värjäyksen alkuperä ja kehittyminen jakavat kuitenkin mielipiteitä. Eräiden lähteiden mukaan bingatan oletetaan syntyneen 1400-luvulla yhdistelmänä eri maiden värjäyskulttuureja. Tietotaito vaihtoi omistajaa kaupankäynnissä ja näin kävi myös käsityötaitojen kanssa. Värjäykseen liittyvän tietotaidon liikkuminen maasta toiseen on myös auttanut bingatan kehityksessä, jossa voi nähdä vaikutteita niin Kiinan, Japanin ja Intian värjäysmenetelmistä.

Värjäykseen liittyvät monet vaiheet ja elementit tekevät bingatasta tekniikkana ainutlaatuisen. Kaiken kaikkiaan bingata on monikerroksinen värjäysmenetelmä, jonka kiehtovuus ei pääty pelkästään erityisiin ja monivaiheisiin värjäystapoihin. Bingatan ja sen tarinan kerroksellisuus sanan monessa merkityksessä tekevät siitä kiehtovan ja mielenkiintoisen värjäysmenetelmän, joka ansaitsee päästä laajemmalti ihmisten tietoisuuteen.

Lähteet:

Asato, S. (2016). The History of Okinawa. Teoksessa Talbot, L. & Yonamine, I. (toim.), Bingata! Only in Okinawa (s.16­­–21).

Marshall, J. (2024). John Marshall and St. Titus Press, Covelo, California.

Nakai, T. (1989). Some thoughts of Bingata. Teoksessa S. Mitsumura (toim.), Japanese designs and Patterns - Dyeing Originated in Okinawa: Bingata (s.4–5).

Nakano, E., Stephan, B. (1982). Japanese Stencil Dyeing: Katazome Techniques. (n.p): Weatherhill

Sarahima, S. (2013). Intangible Cultural Heritage in Japan: Bingata a traditional dyed textile from Okinawa. Department of Anthropology University College London. Lontoo.

Strang, E. (2024). Tanssivia muotoja ja laulavia värejä Okinawalla Japanissa – Tutkimus okinawalaisesta bingata- värjäysmenetelmästä. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

Yoshioka, Sachio. (1993) Kyoto Shoin's Art librart of Japanese Textiles Vol. 18

Fujioka Mamoru. Kyoto Shoin Co., Ltd. Kyoto. Japan

Yonamine, I. (2016). The History and Technique of Bingata. Teoksessa Talbot, L. & Yonamine, I. (toim.), Bingata! Only in Okinawa (s.46­­–52).